Siis valtaansa mun otti templin surma.
Ja silti elän, hengin, mietin, kuljen ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen! Haa, parissanne liikkuu kuollut vain, kuin moni muukin, joka odottain ja haaveissansa kulki templiin sinne: hän näköään kyll' elää voi, ja lie viel' eessään pitkä elontie, mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?" hän kysyy, "kaikki sain". Hän elää, mut on ruumis. Ah, en kiitä mä tätä tapaa, jonka jumalatar nyt valinnut on meitä varten: ammoin Egyptin maalla surmasi hän heti sen, jonka loistollansa luokseen veti; nyt tappaa elävältä, verkkaan, vammoin. Niin, toisenlainen on nyt valtiatar kuin ennen, konsa sadun siitä luin lasna, kaipasin sen temppeliin!
MINNE?
Nyt minne pyrkii mun aatoksein, se uutta tahtova teitten lapsi, kun päivä päättyy taas rusko-iltaan? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yösilmä, kulta-hapsi, maanteiltä vuosin jo kulkemiltaan.
Se maahan tahtooko matkata, miss' ilma kirkas on yllä palmuin ja keitaan valkeiden kartanoiden? kun papit torneista illalla "Il Allah!" huutaa, niin tuoksuun valmuin ma nukun keskellä aavikoiden.
Ah, onnen sielläkö saada vois! Sen veisi sieltä uus tie, uus kaipuu. Sen koti taivaan on ruskoin mailla. Siks aina matkaan sen täytyy pois, — se kunnes kanssani lepoon vaipuu, maan hiekkaan, määräänsä yhä vailla.
Se sinne pyrkiikö, aatoksein? Mit' uutta tahtoo se, toivoo, lapsi? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yö-silmä, kulta-hapsi, maanteillä vuosin jo kulkemiltaan!