Se mökki, jossa Mauno asuu, on pitkänlaisen niemen tuonpuolisella rantamalla. Nientä ei Rosina lähde kiertämään, vaan suuntaa veneensä lähemmäksi, tälle rannalle, suhisevaan ja auringonpaisteessa hautuvaan kaislikkoon. Siinä on matalaa, vene ei pääse aivan maihin. Rosina riisuu kenkänsä, astuu lämpöiseen veteen ja vetäisee veneen mutaan.
Siinä on nyt Mesopotamia aivan ympärillä. Mökeistä, joita on noussut kuin sieniä, sinne ja tänne, ovat toiset veden rajassa, toiset ylempänä kallioiden nyppylöillä. Köyhien ihmisten töllisköitä. Ja pahojen, niiden, joilla ei ole varoja eikä aina haluakaan hankkia maata, mihin rakentaa sopivammin, eikä metsää, mistä rakentaa. Niitä on siellä monenlaisia. Tuossa on yksi musta mökki ihan turvalleen tuuskahtamaisillaan. Ja tuolla toinen vielä vinommassa … niinkuin köyhän lapsi, joka on kaatunut rapakkoon … eikä häntä liioin nostella. Tuolta ylhäältä jälleen kurkistelee tuvan pää terävän kallion takaa kuin mikäkin metsärosvo, joka on poliiseja piilossa, puukko hihansuussa. Tahi niinkuin viinanpolttaja … poliisien ajama.
Rosina ajattelee, mitä kaikkea saattaakaan kuvastella mieleen: silmä antaa sellaisia kuvastuksia…
Tuo punainen mökki jälleen, äsken maalattu, mutta vanha rähjä, paistaa kuin helvetin peräseinä. Maalattu ja koristeltu … niinkuin tässä köyhän kannattaisi sillä tavalla köyhyyttään näytellä, tulenpunaisella. Sillä ei sekään mökin asuja mikään rikas liene. Mutta mökki on punaisempi Saaran puseroa … rehentelee kaikkien edessä kuin mikäkin syljettävä herras-h—ra … se mökki. Kuten sanoakseen: antaa tulla vaan, on täällä tilaa.
Mutta punainenhan se kuitenkin on köyhien väri, veren väri, sen on
Rosina kuullut monesti Maunolta ja Pertta Kinnuselta!
Rosina kulkee kantamuksineen ylemmäksi, Potamian taustalle. Kiertelee polkuja, joita ei ole liioin raivattu, pienien perunamaiden välitse ja muutaman vielä pienemmän ohrapellonkin.
Sitten näkyy kylän omistajan asunto, harvan petäjikön takaa. Se on ollut herrastalo, aikoinaan rapattu, nyt harmaa ja rappeutunut. Hyvä mies se on, se tämän kylän omistaja. Puolittain kaupunkilaisherra ja tilan isäntä, sen huonon ja pienen tilan, minkä maalla nämä mökit ovat. Reisvänni hän on nimeltään. Hän vuokraa köyhille mökintontteja, telakka- ja tukkityöläisille ja muille, sellaisille, jotka ovat paenneet tänne jopa toisista pitäjistäkin, olemasta porhojen orjia: maksamasta heille possakoita mökeistä minkä isännät vain ilkeävät tahtoa, ja komennella. Ei täältä muualta köyhä jaksa lunastella tontteja. Mutta Reisvänni vuokraa tontteja huokealla, joskaan ei myy niitä enempää kuin esimerkiksi tukkiyhtiötkään. Eivät henno myydä! Eivätkä niiden herrat ja muutkaan suvaitsisi moisia rumia töllejä lähellään. Tai vielä köyhiä ihmisiä. Mutta tämä sallii kunkin rakentaa näille tonteille omien laaniensa mukaan. Kenellä on hirsiä niistä, tekaisee. Kenellä vanha sauna, siitä kyhää.
Ja tuolla on tupana laivan kajuutta. Se on ruohonpäinen. Ja nätti se onkin.
Asuupa joku, jolla ei ole muuta, maakuopassakin. Piilee kuin mäyrä omassa kolossaan.
Jotkut ovat vuokranneet tai ostaneet nuo mökkinsä toisilta, jo Potamiasta pois siirtyneiltä tai kuolleilta. Isäntä antaa heidän asua niinkuin entistenkin. Ainoastaan jos muiden tilojen ponsarit alkavat ahdistella Reisvänniä siitä, että hänen kylänsä köyhät kalastavat heidän vesillään ja vievät heidän metsistään puita, tai jos poliisit tulevat Potamian kylään jahtailemaan viinarokareita taikka naisia, kaupungin herrain h—ria, ja tahtovat Reisvänniä ajamaan alustalaisiaan pois, on hänen kaiketi pakko hiukkasen tiukata. Mutta harvoin se kuuluu tulevan tiukkaamaan maksamattomia vuokriakaan. Antaa heille ne anteeksi, unohtaa. Tai ei muistanekaan niitä, se kun on sellainen vähän höhläpäinen. Huomauttaa vain elämään siivolla. Ja sehän on Rosinastakin hyvä … jos riettauksiin jotkut asukkaat menevät.