Ja helle kypsyttää ruista… Jos vain ennättäisivät sitä ajoissa korjaamaan! Ja toukojakin jouduttaa. Kosteutta on vielä alkukesän sateista maassa.
Mummo kulkee lämpöistä kujaa edelleen. Hän ajattelee pääskysenhattuja.
Nämä pääskysenhatut, niitä ne olivat … ne ovat niiden aikojen tuttuja, kauan menneiden, jotka muistoillaan värisyttävät hänen mieltänsä lauluun. Tällaisina päivinä tulevat mieleen entiset päivänpaisteet. Ne tulevat niinkuin lammen pinnalle nousee, kun se lämpiää, syvältä pohjaporeita. Muistoja ovat ne poreet, mutta hyvin epämääräisiä. Ja vaikka niissä muistoissa on koviakin, ohdakkeita elämän koko pitkältä polulta, eivät ne enää sydäntä pistä, eivät kalva tai kaiva. Sillä mummo on vanha ja väsynyt: ne asiat ovat sydämestä palansa jo kalunneet … ja sydän on jälleen kalutut paikkansa peittänyt niinkuin vanha puu rosoisella kuorellaan suojelee ytimensä.
Eiväthän sen kuoren läpi tunnu kovin edes nykyisetkään pistokset, joita kyllä on. Eivät … varsinkaan tällaisilla hetkillä, jolloin Isäisen aurinko paistaa niin koreasti mummolle.
Keltaisilta alkoivat äsken pääskysenhatutkin vilistä hänen silmissään, kun hän katseli niitä vähän kauemmin. Ja sitten poimi hän niitä, kopeloimalla … lapsille aikoo hän viedä niitä, Repekalle ja pienelle Luukkaalle.
Niin hän hamuilee kedon kukkia kuin marjojakin, puolisokeana. Eivät, eivät erota silmät sen paremmin! Tuoni tuo lähestynee… Siihen kutistunee tämä maallinen elämä, joka taakse jääneenä kuitenkin onnellisena hohtaa kaikkine pahoineenkin. Mutta ei sekään kuoleman tulo tunnu pahalta. Väsyttää. Jumalan päivä paistaa … tuolta sinisen takaa: taivaasta, jossa on valkeus aina paistavainen.
Kovaakin on maailmassa ollut. Ja pahaa on ihminen itse tehnyt… Pojankin hän oli tehnyt ennen vihkimistä … sen Maunon. Eikä hän sitä ole salannutkaan ihmisiltä. Eipä enää kymmeniin vuosiin. Niin se asia on mennyt.
Ensin kertoi siitä helpottaakseen mieltään. Ja sitten on huvikseen kertonut, kun on sattunut sellaisista asioista kenen kanssa puhe. Kertonut, että hänelläkin se on yksinäinen poika. Kun sulhanen silloin, ensimmäinen, jätti hänet. Miksi ei olisi jättänyt? Koska oli osansa saanut, ja toinen oli nuori ja parhaillaan oleva tyttö ja oli laskenut aittaansa. Mitä ne ihmiset sellaisesta ihmettelevät? Ei sureta se mummoa enempää kuin ilahduttaakaan jokin muu … sekään, että toinen mies oli sen pahan sitten korjannut. Oli vihittänyt vaimokseen, ottanut taloonsa emännäksi, sillä ei hän suostunut enää vihkimättä peliin. Mutta eipä siitä vaimona olemisesta enää sitten, niiden asiain puolesta: ne asiat olivat jo sydämessä muuttuneet. Syntinen hän on. Syntinen on ihminen. Jumala anteeksi antakoon. Mutta onpa Luoja ottanut ne ajatkin pois, iloiset ajat. Ei se kummaa, että hän sitten tahtoi myöskin narrata. Ja narrasi sitä miestään, nuorena vaimona. Mummo on kertonut, vieraammillekin, sellaiselle kuin herra Muttiselle, että hän silloin ennen oikein sokerilla voiteli huulensa, kun meni tavoittamaan poikia niitylle ja hevoshakaan. Niitylle … kesäiselle niinkuin nyt. Ei se tunnu mummosta kummalta, että hän oli narrannut. Hän näkee ainoastaan epämääräisiä kuvia niistä iloisista hetkistä, jolloin sokeroituja huulia oli kilvan tavoiteltu. Sitten, sitten … hohoi … uuvuttaa. Mies oli kuollut. Eipä Maunosta taloa hoitamaan, pieni oli Mauno … eikä siitä olisi siihen ollut, vaikka hän olisi ollut isokin, hohhoi. Ja pieni oli talo, myymällä se meni. Sitten … kuinkas sitten? Loisina olivat eläneet. Rivakka oli mummo silloin: niinkuin nyt Rosina. Koreita kesiä ja hiljaisia talvia. Ei koske sydämeen enää, että Maunon, joka kasvoi yhtäkkiä mieheksi, piti tärveltyä. Linnaan se joutui … tappelusta. Poliisia löi. Ovat ne lyöneet muutkin. Ja senkin kertoo mummo kenelle tahansa, jos siihen puhe sattuu… Ei, ei ole Maunolla edes mökin-pahaista, mihin omaa äitiään kutsua. Ja sen eukko, miniän-rutkale! Ei tee Maunolle lapsiakaan … muille on tyhjäksi itsensä tehnyt.
Siksi onkin mummo koettanut kiintyä sitä hartaammin Rosinan lapsiin, ja kiintynyt muutenkin pienimpiin niistä. Ja niidenkin tähden hän on pyrkinyt oleksimaan täällä, vaikkei se Rosina hänestä. Vaivaksi hän on, vanha ja huono, nuoremmille. Mutta siitähän se ikä loppuu, ja on hyvääkin ollut. Nyt ei jaksa mummo tuudittaa kauan kerrallaan Luukastakaan. Siksi jää täällä leivättä. Kukas se ilmaiseksi? Rosinalla on huolensa. Mutta tarvitsisi se vanhakin. Ja kerran on Rosina ajanut äitinsä oikein korennolla talosta, kovasydämisesti, koska mummo ei ole voinut sietää tuota Juutasta, köhniäistä, riuskan tyttärensä pilaajaa. Mutta Rosina pitää tuollaisesta Juutaksesta. Sellainen on ihminen. Sellaisiahan ovat ihmiset aina.
Mihinkäpä sudet vanhoina joutuvat?