Eivätkö toiset syöne heitä ennen niiden kuolemista?
Eikä sekään mitään, että mummon toiveet Rosinan lapsistakin ovat menneet. Malakias: ei siitä akanottoon. Sellaisen Isäinen teki hänestä: jo olisi miehen ikä, ja miehen värkit sillä on, on ollut parikin vuotta, tarkastellut sen on mummo ja nähnyt. Mutta Ananias … isäänsä taisi sittenkin tulla … pienenä virkeä … nyt viruttelee selkäänsä, ja tulee päivällä kesken töitä makaamaan. Ja Saara … hävytön se on mummolle eikä se oikeille jäljille joudu.
Mutta niinhän ne ihmiset. Menevät minne Luoja sallii. Minne Luoja sallii pirujen viedä.
Leja on vanhemmista lapsista parhain, mutta toisen anopin on näköinen, Juutaksen äidin, tänne kuolleen, pirtin lattialle. Sen on Lejalla huulet, joskin ääni on tämän mummon. "Ääni Jaakopin ääni, mutta kädet…" Ja nuoremmat kiroilevat ja telmävät ja tappelevat … mummosta välittämättä, jumalattomat. Jopikin, pieni naskali! Isäänsä ovat… Vihapäisiä… Vävyyn kaikessa tulevat. Ei tiedä, mitä tästä perheestä oikein tulee.
Mutta ei mummo heitä enää isoina näekään.
Ainoastaan nuorimpia hän ajattelee ilolla. Repekkaa, Herran terttua. Ja varsinkin Luukasta hän vaalisi, jos jaksaisi. Sillä mummo uskoo, ja hän saa synnit anteeksi. Eikä Luukkaassa, kapaloon käärityssä, ole mitään pahaa. Ei mitään, joka toisi mieleen surua. Se on viaton kuin toivonlehvä … näkymättömän toivon. Josta mummo iloitsee yhtä paljon kuin ajatellessaan sitä ikuista kirkastusta ja iloa, minkä uskova ihminen saa. Ihminen silloin kuin lapsi, sellainen kuin mummo nyt laulaa, kantaessaan marjojaan ja kuormaansa hiljaa mökin mäelle, ilmestyessään mustan riihen nurkalta mökin veräjän taakse. Laulaa auringonpaisteessa säkeen kerrallaan. Sirkat sirisevät helteessä. Kallioiden takana läpisevät haavat, mutta hyvin hiukan. Kaikki vaikenee jälleen … ikäänkuin kuunnellakseen. Ja aurinkokin tuntuu hymyilevän ja siunaavan harrasta laulua, aurinko, joka säteilee keltaisena huuruavan ilman läpi. Ikäänkuin loistava aurinko iloitsisi maansa hedelmistä, joita se kasvattaa, ja tästä heilimöivää maata ylistävästä laulusta, jota mummo laulaa, ajatellen pikku Luukasta ja itseään:
"Hän on kuin istutettu puu… vesiojain tykönä… joka hetelmän ajallansa antaa…"
Niin laulaa mummo, verkalleen kävellen ja läähättäen, hartaalla, heleällä ja tyynellä äänellä, hohtavan auringon ja iankaikkisen taivaan alla.
Mummo laskee risutaakkansa veräjän yli, ja kiipeää sitten itsekin pihalle. Ihmettelee matikkaa, joka on yhä tuvan portailla, ihmettelee, ettei Moksi ole sitä tullut siitä noutamaan. Sitten menee mummo risuineen tupaan.
Ulkoisen ilman hämärtämillä silmillään tirkistelee hän siellä. Niin virkkaakin Leja hänelle jotain, karsinasta kehdon äärestä. Ja pikku Luukas on kehdossa. Leja sanoo: