Ja mitähän se emäntäneiti mekastaa?
Käkriäinen tallustelee tuvan portaiden luo. Siinä täytyy hänen kätellä
Ripattia.
Ja Ripatilta saa hän kuulla, että kaksi hovin lehmää on mennyt kaurahalmeeseen, Könösen omaan halmeeseen. Ovat syöneet itsensä niin täyteen raakaa kauraa, että kuuluvat kellistyneen, raadot, maahan. Emäntäneiti hoppuaa nyt sitä asiaa rengeille, joita hän tiukkaa vedättämään noita kipeitä lehmiä kotiin.
"Ai, ai, sehän nyt oli kohtalo!" valittelee Juutas Käkriäinen, loksauttaen hiukan kieltään kitalakeen. "Sehän nyt … vahingonkohtalo. Elukkeet halkeavat ja kuolevat. Mutta mitenkäs ne nyt sinne halmeeseen?"
Ripatti vastaa, että oli revitty halmeen aita auki.
"Revitty? Niin … joku repinyt? Kukahan se nyt sellaisen kolttosen?"
"Kyllä luulen tietäväni", sanoo vouti. "Meidän siat, räähkät, pääsivät tässä äsken sen Puukon mökin potattimaahan siellä kaurahalmeen lähellä. Puukolle olisi pitänyt maksaa. Ja puhuinkin siitä komesrootille. Mutta mitäs se…"
Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Ahaa, niin että Puukko…! Repi aidan hovin lehmille auki. Jo, jo minä arvaankin! Kappas, minkä kohtalon teki…"
Mutta parhaiksi on Käkriäinen ennättänyt istahtaa tuvan portaille ruvetakseen pakinoimaan siitä Puukon teosta ja sioista: että se on selvä, kyllähän se on kostoa, ja pitäisi ne siatkin pitää kiinni, taikka voisihan niille panna hangot kaulaan, mutta sellaista aihetta se nyt ei emäntäneiti taida ymmärtää … niin, parhaiksi hän on ennättänyt kaivaa sen pässinpusseista tehdyn ja harmaan tupakkamassinkin housujensa taskusta, niin tulee siihen yksi rengeistä. Käkriäisen vanhoja tuttuja, kotoisin samalta metsäkulmalta kuin hänkin. Se on vilpitön ja lauhkea mies, jolle Käkriäinen on joskus saattanut toimittaa tippasenkin, ja toimittanut kerran huokeammalla kuin muille, ystävyyden vuoksi, köyhälle rengille. Hän tulee nyt ottamaan tuvasta suitsia hevosille, joilla kipeitä lehmiä aiotaan vetää kotiin. Ja Käkriäisen nähdessään hän huudahtaa: