Vielä viivytti häntä vähän sekin, että kun hän kiipesi hovin heinäpellon aidan ylitse, mennäkseen pellon poikki suoraan sahalle ja myllylle, sillä tänne itse kartanolle ei hän oikeastaan aikonutkaan, vaikka hänen jo silloin teki hiukan mieli tulla tänne tarinoimaan, viivytti se, että hän näki jonkin matkan päässä siellä väkeä heinänteossa. Sitä täytyi hänen nyt pysähtyä katsomaan. Mökkiläisiä possakassa.
Ja huusipa joku heinämiehistä hänelle jotain, huomatessaan hänet heinäpellossa. Ei Juutas Käkriäinen juuri tallannut heinää: ojaa myöten hän oli aikonut kulkea, mutta nyt sattui oja loppumaan. Eikä se mies siitä kulkemisesta huomauttanutkaan, kun Käkriäinen sitten tarkemmin kuunteli hänen huutojaan. Kaikkea ei Käkriäinen erottanut, mutta sen hän oli haistelevinaan, että jotain se voi sanoa tästä hänen hatustaan. Ennenkin ne olivat ihmiset siitä laskeneet leikkiä. Ja heinäakatkin käännähtivät ja katselivat Putkinotkon Käkriäistä. Ja kuuluivat keskenään nauravankin. Siksi seisahtui hän siihen vielä pitemmäksi aikaa kuin oli ensin ajatellut. Niine hattuineen. Työntäen sen lujemmin takaraivoonsa kiinni, näyttääkseen, että siinä se nyt saa olla, se hattu, joka kelpaa hänelle, tällaiselle säästävälle miehelle. Ja olisipa ollut yhdellätiellä päässä se karvahattu! Se se vasta olisi ollut heille töllisteltävä, ikeniensä irvistelijöille.
Ja aikoipa Käkriäinen heille vastatakin: työntää joltakulta turvan vähän nasakasti tukkoon. Sitä vastausta hän mietti, joskaan ei keksinyt muuta kuin että huusi, alkaen panna tupakkaa piippuunsa, kauempaa heinäväelle:
"Häh … akat?"
Ja ylenkatseellisesti hän heille nauroi.
Sitten kulki hän hiljalleen jo niitettyä alaa myöten. Lähelle kartanoa jouduttuaan hän ihmetteli, minkälaista lepikkoa komesrootti antaa kasvaa joen rannalle niitylleen. Sellainen virstaa pitkä niitty kasvaisi miehen käsissä heinää niin, että pellossa voisi viljellä tärkeämpääkin, ruista. Mutta tähän lepikon kasvamiseen jälleen on syynä paitsi se, että Konsta asuu kaupungissa ja jättää oikeat hommat, maan viljelemisen, hiukan emintimänosalle, myöskin se seikka, että hovissa on huono vouti. Se on laiska, ja varasteleekin isäntänsä viljoja ja muita. Ei tuota nyt näkynyt heinässäkään töitä johtamassa. Miksi sitä Ripattiakin pidetään täällä? Sen kyllä Käkriäinen tietää. Ripatista on Konstalle hyödykkiä metsäkaupoissa. Ripatti se jutkuttaa tuhmia talollisia ja ostaa heiltä esimiehelleen metsiä ja maita, joista Konsta sitten metsiä hakkaa ja sahuuttaa.
Kun Käkriäinen tuumiskeli tätä, seisoskellen joen luona sillan korvalla, ja suuttuikin jo vähän voudille, lipparille, niin alkoi häntä haukkua hovin iso talonkoira, koivukujan päästä. Joskus se koira on puraissutkin oudomman näköisiä. Mutta eihän Käkriäisellä nyt olleet huonommat vaatteetkaan päällä. Käkriäinen suuttui vähäsen. Ja sen varalta, että koira karkaisi hänen lahkeeseensa, rupesi hän katselemaan itselleen oksaa taikka seivästä jolla löisi koiraa niin, että siltä pääkuori aukeaisi, jos se yhä haukkua vouskuttaisi häntä. Eikö se liene joskus käynyt sekin hänen lampaitaan repimässä, vaikkei sitä tosin ole Putkinotkossa näkynyt? Tai ei repimässä tänä kesänä, vaan pelottelemassa.
Silloin alkoi hovin karjapihalta kuulua häliseviä ääniä. Ylimmäisenä sen emäntäneidin rämpättävä huuto. Nyt se neiti voihki ja siunaili. Kuuluipa neidille tapansa mukaan pullikoivien renkienkin ääniä. Juutas Käkriäisessä heräsi uteliaisuus. Mitähän ne taas siellä mekastavat? Siellä käy aina sellainen mekastus, ettei vertaa. Tuon neidin hupsujen käskyjen tähden, joita kukaan ei rupea tottelemaan. Käkriäinen ennätti taittaa pienen oksan lepästä ja sitten hän meni kartanolle. Koira väistyi hänen edestään ja lakkasi haukkumasta, joko siksi, että näki hänet nyt kokonaan, lepikon takaa ilmestyneenä, tai syystä, että oli muuta talon väkeä lähistöllä. Tuolla renkituvan edustalla seisoi Ripatti, isopäinen ja punanaamainen vouti.
Ei halunnut Käkriäinen Ripatin puheille, mutta nyt oli hän jo tähän tullut. Käkriäisellä on syy olla varovainenkin Ripattia kohtaan. Ripatti on lurjus. Viime talvena oli hän esittänyt Käkriäiselle, että hänen olisi ollut myytävä Putkinotkosta rakennushirsiä, koska Ripatti aikoo pian sijoittua kaupunkiin. Niin on, rymä, Konstaa varastellen rikastunut, että aikoo rakennuttaa itselleen oman talon kaupunkiin. Mutta Käkriäinenkö sellaiseen leikkiin, vaikka hän nyt vähän on antanutkin Potamian asukkaiden ottaa polttopuita Putkinotkosta! Ei ollut vielä keksinytkään ruveta myymään ja suurissa määrin. Ja Ripatti olisi tahtonut melkeinpä ilmaiseksi. Kun sitten Juutas ei ollut sellaiseen tyrkyttelyyn suostunut, niin uhkasi hävytön Ripatti ilmiantaa hänet viinoista. Vaikkei Käkriäinen yleensä myy niitä asuinpaikoillaan, vaan kauempana, oli hän kerran viime syksynä tullut tuomaan putelin tänne Ripatille, sillä Ripatti oli lähettänyt noutamaan. Ripatilla oli vieraita kaupungista … holkkimassa. Käkriäinen oli kyllä voudin kamariin mennessään painanut Topilta lainaamansa koppahatun hyvin silmilleen, jottei häntä, jolla oli muuten Ananiaksen paltto päällä, tunnettaisi: enintään saisivat luulla Muttiseksi siinä koppahatussa, hehhe, ajatteli Juutas leikillä. Eivätkä ne vieraat olleetkaan hänelle tuttuja. Ja Käkriäinen oli ollut ihan vaiti ja lähtenyt heti putelin hinnan saatuaan sieltä pois… Mutta uhannut oli sittenkin Ripatti ja sanonut löytävänsä miehiä Käkriäistä vastaan … tarkoittaen todistajia. Käkriäinen ei uhallakaan suostunut. Ei siitä asiasta ole Ripatin puolelta sen jälkeen kuulunut mitään. Mutta tekemisissä ei Juutas tahtoisi olla Ripatin kanssa.
Kuitenkin on Ripatti nyt hänet huomannut ja tervehtii häntä.