Mutta Vaskilahden, lähimmän naapurin kohdalla oli hän poikennut mutkatielle, vaikka siitä alkaakin parempi tie. Niin hän teki entisestä tottumuksesta. Ja huvikseenkin tällä kertaa, pidentääkseen täten mukavaa kuljeskeluaan. Toisesta syystä rupesi hän aikoinaan, muutama vuosi sitten, kiertämään Vaskilahtea loitommalta. Silloin, viidettä talvea tästä viimeisestä lukien, oli Vaskilahden Matti, jonka kanssa Juutas oli sitä ennen ollut parasta pataa, saanut sen talon testamentilla Vaskilahden ryökkinä-vainajalta, ja silloin oli Matti, ennen köyhempi mies, alkanut elää hyvin mukavasti, akan otettuaan, aina vehnäsillä ja voilla. Sellaisen pihatantereelle kun Käkriäinen ei lapikastaan pistä, vaikka suorin tie Putkinotkosta maantielle viekin Vaskilahden kautta. Suutari Sinikanteleen mökin ohitse hän sitten on tavallisesti kulkenut.
Se oli se ensimmäinen syy. Mutta sitten vahvensi sitä vielä uusi ja nuorempi. Tarkkasilmäisen Rosinan huomauttamana selvisi Juutakselle äskettäin muuan seikka, jota hän kyllä itsekin oli haistellut, nimittäin, että Muikkusen Matti, tai sen akka, tahtoisi ostaa Putkinotkoa: myydä isomman paikkansa ja elää pienemmässä pemisuonilla, vielä rennommin. Tällainen totutti Juutas-raukan vihaamaan Vaskilahtea niin, että hän nyt, oikein hyvällä tuulella ollessaankin, kierteli pitkän matkan korpea Muikkusen talon ympäri, jos ei tällä kertaa vihastakaan, niin entisestä tavasta. Kuin hidas karhu kömpi hän vikaantuneella jalallaan ylös jyrkkiä vuorenseiniä ja kapusi uria, joita hän etsi takavuosina niissä seinissä ja jotka hän on tallannut paikoittain mustalle mullalle, varsinkin saadessaan liukua äyräiltä alas melkeinpä takalistollaan. Sillä muuten ei niistä pääse. Isoilla käsilläänkin on hän joskus tavoitellut kiinni puiden rungoista ja kivien sammalhatuista, helteessä hikoillen ja itsekseen puhisten.
Mutta aina tuollaisista mutkatiensä esteistä päästyään on hän pysähtynyt hiukan ja pistänyt piippuunsa.
On kuunnellut palokärkeä, miten se päryytteli hiljaisella ja kuumalla kankaalla puun kupeeseen ja sitten huusi kimeästi.
Ja onpa Käkriäinen poikennut vielä syrjemmällekin, tirkistelemään oluentiputtajaa, sen nimistä lintua. Katselemaan, oliko sen kieli niinkuin pieni petkele, jota se vetäisee leukansa reunan ylitse ja sitten taas pudottaa ulos kuin tipan olutta tai viinaa. Siitä on sillä linnulla se ääni ja nimi. Mutta kun hän ei lintua nähnyt, ei hän viitsinyt häntä ajella, sillä tiesipä hän jo ennestään, että onhan sillä se petkele. Siinä hän kyykähti hiukan lepäämään. Kykki päin aurinkoa. Siinä ne jäivät nuo pöksyjenkin luukut hiukkasen auki.
Neljän ja puolen kilometrin taipaleen Putkinotkosta sahalle hän tuli melkeinpä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta siitä ajasta veivät osan Könösen monet siat, jotka hän kohtasi hovin heinäpellon aidan vieressä, kun laskeusi viimeisestä jyrkästä pudotuspaikastaan lehmien ja sikojen polulle. Siellä ne siat olivat … jyrskyttivät polun kaluttua nurmea. Ne olivat porsaineen. Voi minkälaisia piti ihmisten elukkeiden voidakin olla! Ison talon siat niin laihoja! Juutas seisahtui niitä katselemaan, sekä ihmetellen että hieman hyvillään. Isot siat niistä olivat kuin lankunkappaleita. Niinkuin olisi pantu lankunpäitä kyljelleen pystyyn, sellaisina ne liikkuivat hiljaa leppien välissä. Justiinsa kuin lankunpäät, selkäreunasta pykälletyt: selkärangan nikamat näet…
Niin hoitaa sikoja tuo hovin emännöitsijä, se hölläsuinen neiti, jota Konsta pitää täällä, itselleen vahinkoa tekemässä. Konsta itse asuu enimmät aikansa kaupungissa, sekin … niitä liikkeitä harjoittamassa. Ja antaa tällaisen tilan olla isännättä. Mutta kyllä Käkriäinen sen tietää: se Konsta taitaa tahtoa siitä neidistä etuilla sellaista muuta, akkansa selän takana! Siinäpä se.
Mutta ne ne porsaat! Ne olivat niitä, joita Käkriäisilläkin on yksi, Rosinan täältä keväällä tuoma. Silloin oli Käkriäinen suuttunut myllyn konttoristille ja sahan hovillekin eikä itse lähtenyt tänne. Rosina toi sen porsaan veneellä, säkissä. Samanikäinen on heidän porsaansa kuin nämäkin. Mutta ero se on porsailla ja porsailla. Nämä niin pieniä vielä! Niinkuin olisivat sen hänen porsaansa tekemiä, jos se olisi ollut imisä. Mutta ihmekös tämä: kun pienoiset elukkeet ajetaan itse hakemaan einettään metsästä, se emäntäneiti ajaa, lihava neiti… Ei syötä porsaita karsinassa. Ja eihän sika heinillä elä.
Käkriäisen mukava tuuli lisääntyi vielä porsaita katsellessa. Houkuttelipa hän yhtä luokseenkin, säälien sitä. Ja kun se tuli, raaputteli hän sen niskaa ja kupeita, ja mittasi samalla toisen kätensä peukalon ja etusormen välillä, oliko tämä miten pitkä. Kolme hänen peukalopottinsa ja tuomentottinsa väliä se oli, tämä toukokuinen porsas. Kotona hän mittaisi sitten oman sikansa, vertaisi, minkä verran pitempi se oli sisaruksiaan. Ystävällisesti jutteli hän porsaalle sitten, istuen kyykkysillään sen edessä ja mytistellen suutaan sen kärsää kohti, kun taas porsas kurotti hänen puoleensa vaaleita sieraimiaan, parin tuuman päähän hänen viiksistään. Vielä säälivämmin kuin äsken jutteli hän kauppaneuvoksen porsaalle, puhallellen sen kärsään:
"Voipas mokomat, kun eivät henno antaa nöki-raiskalle jauhoa … eivätkä maitoa sieltä lehmän tissistä! Niin on mullassa tuo kärsykän terskakin! Jos Konsta asuisi itse tilallaan, ei se tätä sallisi tehdä. Kyllä se nösköistä ymmärtää … että niille ruokaa…"