Tuvassa makaa mummo permannolla, oikoo kupeitaan. Ja pienin pennuista nukkuu kätkyessä vaate silmillä. Käkriäinen kysyy muita kakaroita. Kaikki ne karkasivat ketunpesää kaivelemaan, paitsi Leja, sanoo mummo. Missä lienee nyt Leja … ehkä läävällä, sinne on tuotu lehmä, astutettavaksi.
"Ketunpesälle kakarat! Eivät heinää tekemässä!" ärähtelee Juutas.
Ja kaikki muukin on Käkriäisestä päin halikkoa. Turkinpalko on ikkunalla: hänen sisunsa kiehahtaa, hän ei kärsi törkyä tuvassa, kukkia. Mutta siitä ei nyt suurta paukausta tulisi, jos hän paiskaisi sen lattiaan. Hänen tekisi mielensä riipaista kätkyt. Se olisi tarpeeksi iso. Mutta varoopa hän isin pikku poikaa. Ei, johonkin täytyy saada rouhaista kiinni. Kana! Ja Sohvi. Ja se säkki, säkki.
Rosinan hame riippuu orrelta ja lyö Juutasta silmiin. Hän tempaisee hametta. Lauta putoaa silloin tavaroineen orrelta, Naulalaatikko käy hänen päähänsä. Se ei tosin paljoa koske, sillä laatikko on melkein tyhjä. Mutta Käkriäinen tarttuu toisesta päästä lautaan, hän örisee, hän paukauttaa sitä lattiaan mummon viereen, hän ärjähtelee:
"Minä poltan … poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä!
Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki … ja tämä maailma…
Kahdeksankymmentä kiloa… Moksi. Minä poltan. Ja itselleni … puukko
kurkkuun!"
Kahdeskymmenesensimmäinen luku
Niin menee kauhea tuokio mummon ja Juutaksen kesken. Sitten lähtee
Juutas pihalle.
Mummo istuu tuvan permannolla ja tirkistelee ulos. Hän näkee Juutaksen liikuskelevan pihalla ja istahtavan alaveräjän aidalle. Mummo ajattelee:
— Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli…
Ihan oli mummon lyödä lankulla litiskaksi. Mummo muistaa ajan joku talvi takaperin, jolloin Juutas tuli samoin tupaan. Yömyöhällä. Oli ollut illan vetämässä heiniä kartanolle lammen ladolta. Oli tullut sellainen heinän vedon puuska, että viipyi yöhön asti. Mutta mäen alla ratkesivat hevoselta rahkeet. Silloin Juutas tuli tupaan… Karjui pimeässä niin, että kaikki saivat vapista makuutiloillaan lattialla … niinkuin nyt mummo. Kukaan ei uskaltanut sille hisahtaa.