Mutta: eteenpäin sen on elävän katsottava.
Jos ei täällä mökillä tulekaan mistään mitään … niin pitäisi ostaa itselleen toinen paikka! Rahoilla … kun saisi. Ja rahaa tulisi viinoilla, joita hän … kun hän tässä…! Kun hän rupeaakin asiaa pohtimaan, ja polttamaan.
Silloin hän ostaa asumuksen tuolta suuren järven takaa, kylistä, joista hän on syntyisinkin. Siellä on hyvä… Mutta ostaa ihan syrjästä … ei ole naapureitakaan niin monta kuin täällä. Ainoastaan sopivan matkan päässä, että pääsee helposti juttusille. Mutta ei ihan ikkunan alla paskimassa.
Tuolta hän sen valitsee, vaaroilta, joilta talot näkyvät … peninkulman takaa, niin ihmeellinen on nyt ilma. Ukkosen huurua se lienee. Sellaista kuin savua … mutta ilmassa erottaa kuitenkin kaikki talot etäältä. Ja se huuru se tekee tyynen veden sellaiseksi, että olisi mieli heittäytyä siihen uimaan … taikka nukkumaan, niin pehmoista se on, valkoinen ja sininen vesi. Ulapalla käy tuskin hienoja väreitä. Ja nuo saaret siellä ikäänkuin uivat. Kelluvat … niinkuin vesilinnut. Ja kuvastuvat veteen kuin mitkäkin untuvat. Tervahöyryjä kulkea jumpsuttaa. Tämähän vasta raukaisee … sellaisen jälkeen. Ja hiottaa niin.
Jospa sitten, kun tässä rupeaa, ostaa talon vaikka Matti Muikkuselta. Monet suojat Vaskilahdessa… Olisi siellä tilaa pentujen mekastaa. Ja piirongit tytöille. Ja itselleen kiikkastuoli … siinä komentaisi pentuja… Isännöisi kuin Sahan hovilla.
Niin haaveilee Käkriäinen.
Mutta viimein: täytyisi sitä Käkriäisen lähteä tästä töihin. Se jauhosäkki … on noudettava pois metsästä. Ja kukas tämän talon hoitaa, jos hän ei sitä vähän ajattele? Heinänteko … pitää mennä tästä metsään, tuonne, mistä poikien, pentujen ja koiran äänet kuuluvat. Pitää panna pojat ja tytöt työhön. Karvat pitäisi repiä pentujen päästä … kun sinne menivät…
Ensin täytyy vain pistäytyä katsomassa, kuka se toi läävän välikköön sen lehmänsä.
Käkriäinen aikoo mennä veräjältä läävään. Mutta sitten hän arvelee, että tuo kananraatokin sopisi paiskata pihalta sinne läävän luo kujalle. Veräjän lähelle hän sen jo tappaessaan paiskasi. Hän ottaa nyt vielä pihalta sen kuolleen ja tiplikkaisen kanan ja heittää kujalle. Sitten hän menee tosiaan läävän kujaan.
Välikössä puuhailee Leja lehmäntuojan kanssa. Eipä Käkriäinen sano mitään Lejalle, että hän se on sen kanan tappanut: taas puhuisivat siitä. Ja kun Rosina suuttuisi, sanoisi hän Juutasta kanantappajaksi, Rosinakin. Niinkuin ennen takavuosina kissantappajaksi. Kauan siinä menee, ennenkuin sellaiset unohtuvat, joutavat. Eivät ihmiset unohda.