Käkriäinen ojennaiksen, huohottaa vähän, katselee sitten ympärilleen iloisesti välkähtävin silmin ja hiukan ivallinen hymy kaarevilla huulillaan. Ja hän lausahtaa lapsilleen:
"Siinähän se nyt on, potatti. Mitäs tuo tuollainen … miehen käsissä…"
"Per-rkele! Juutas kun…" ihailee isäänsä sorakielinen Topi.
Pieni, musta Sanelma huudahtaa:
"Hihihii … nyt lasken Hurjan irti!"
"Ja mie latken kittan!" sanoo paljasvatsainen Repekka.
Mutta mitäpä niistä laskemaan: mäyrää ei nytkään näy. Hurja kaivelee yhä syvemmälle menevään koloon, vinkuu ja ulisee.
Tartutaanpa silloin uudestaan kankiin ja kaivellaan pois paikaltaan uusia kiviä. Hiki virtaa, paidat ja takkien selkämykset ovat märät.
Viimein tulee mäyrän kolosta loppu, tyhjä ja pyöreä kuopan pohja. Eihän sitä metsäsikaa ollutkaan. Minne lienee päässyt. Hurja nousee kuopasta, joka on kuin viemärioja, ja asettuu sen lähistölle loikomaan, kieli pitkällä ja samein silmin. Kaikki Käkriäiset ovat vielä kuopassa. Tutkivat ojansa reunoja. Yhtäkkiä nostavat he sieltä päätänsä. Ester näet sanoo, että Leja huutaa tuvalta, mitä huutanee. Yhä se huutaa. Ja Sanelma sanoo, että metsästä se haastaa: lieneekö siellä taas vieraita koiria ajamassa lampaita? Topi kapuaa kuopan reunalle kuuntelemaan. Valkeassa tukassa, joka näkyy Topin reuhkahatun alta, on sammaleita ja havuneulasia. Ananias on avopäin, hän on heittänyt Muttisen koppahatun pois. Topi vahvistaa:
"R-rääkyy se Leja, mitä r-rääkynee!"