Toisetkin kuuntelevat ylentäen päitään kuopasta kuin olisivat itse mitäkin mäyriä. Heillä on hiestä kosteilla naamoilla ja nenän päällä ruohonkorsia, havuneulasia ja pölyä. Juutas Käkriäisellä, joka on työntänyt kiviä niskavoimillaan, on takin hartioissa paljon multaa. He kuuntelevat hetken vaiti, kunnes Sanelma rinkaisee:
"Leja rääkyy, että vierasta karjaa on meidän maalla! Menee ruispeltoon…!"
"Meidän peltoonko?" örähtää Malakias.
"Niin meidänkö maalla?" mörähtää Juutas Käkriäinen.
Ja nyt kuuleekin koko joukko kellojen kalinaa ja räminää lammen eteläisestä päästä, metsästä niityn takaa.
"Missä se kirves on?" ärjäisee yhtäkkiä Malakias. Ja hän punoittaa muustakin kuin helteestä. Puree hammasta ja kömpii ylös kuopasta. Hän sanoo:
"Minä katkaisen jok'ainoalta niskat."
Malakias etsii kirvestä, muiden noustessa maan tasalle, pikku Sanelma nopeasti kuin orava, Ananias notkeasti kuin varsa, ja Juutas Käkriäinen hitaasti kuin karhu.
Topi alkaa jo juosta pitkin louhikkoa, sinne päin, mistä kellojen kalina kuuluu. Sanelma usuttaa Hurjaa, joka ensin vinkuu ja alkaa sitten haukkuen juosta. Sillä tavalla kiiruhtavat pian kaikki ylämäkeen ja sitten mäeltä taas alas. Ensimmäisenä valkea ja haukkuva Hurja, sitten Topi ja Sanelma, sitten Ananias pyssy selässä, ja sitten Juutas Käkriäinen, joka ontuessaan mörisee:
"Jokos ne sinne taas! Ne aiturit… Lihaksi ne lyödä pitäisi…"