Tai kun Juutas Käkriäinen milloin valvoo, niin hän naureskelee vain ja rallattaakin väliin, örisee. Ja sanoo, että onhan nyt talossa jauhoja. Ja onhan kuoppa täynnä perunoita. Sellainen on hän enimmäkseen, milloin päivä paistaa, ja milloin mökissä on ruokaa.
Mutta kun sitten huoli lähestyy, ja kauankos se on lähestymättä, sillä säkki jauhoja viikossa menee tällaisen lapsilauman suuhun, niin on Juutaksen hiton vaikeaa päästä hommaamisen alkuun, uutta sapuskaa hankkimaan. Eikä hän usein pääsekään. Yhä se vain istuu, sängystä penkille kohonneena, jöröttää piippu leukapielessä, jos on mitä polttaa. Tupakatkin nimittäin unohtuvat joskus hakkaamatta. Silloin se työntää niitä poskeensa hakkaamattomina, ja syljeskelee kinaa suupielestään, ja alkaa hiljaa murista. Niinkuin karhu se mormottaa. Ja usein se siinä kiihtyy. Ja kaikki on siitä silloin pahaa. Mormotettavia omat hommat, ja koko maailmankin hommat. Sellaisella tuurilla ollessaan odottaa se Putkinotkoon Rosinan veljeä, Maunoa. Maunon olisi muka tuotava hänelle aviisi, "Työmies", jota Juutas sitten lueskelisi, vaikka se luku käy siltä niin vaivalloisesti. Ja pahat ovat hänestä sitten valtakunnat, ja Turkin sodat, ja kaikki. Niinkuin se maailma nyt siitä paranisi … nuo naapurit, rikkaat porhot, joilla ei ole hätää tässä maailmassa! Mutta Juutas motkottaa, ja paneiksen sitten ehkä vielä makaamaan, sen viikkokauden istuskeltuaan. Ei valitse itselleen edes makuusijaa, vaan heittäiksen rahille ja alkaa kuorsata siinä. Eikä viitsi ottaa lakkiakaan päästänsä. Niin, ei suostu silloin muuttamaan paitaansa, sellaisella makaamisen kaudella, vaan tahtoo pitää samaa paitaa pesemättä puoli vuotta. On kuin mikäkin jänis, joka vaihtaa karvaa kahdesti vuodessa. Ja Juutas suuttuu, jos tohtii sanoa hänelle jotain esimerkiksi paidasta. Hän ärähtää, ettei ole tarpeen paitaa muuttaa, päältään repiä: kelpaa se tällaiselle ihmiselle aina sama paita. Köyhälle, muka.
Mutta jos se pääsee alkuun, niin on se iloinenkin. Pellolta kuuluu silloin yöllä möreä hyräily. Ja Rosinan mieli tulee hyväksi, sillä Juutas on taas ahkera. Ja joskus kajahtaa ahkeroivan suusta vakojen ja kiviraunioiden välistä kimeä vihellyskin. Mutta eipä se aina pääse alkuun sittenkään, kun on jo alkuun päässyt. Tässä äskenkin sai Rosina hänet lähtemään lääniin … viinoilla täytettyine pulloineen, kun hänestä ei muuhunkaan ollut. Ja lähtiessään kehui Juutas joutuvansa takaisin jo päivän, parin kuluttua, tulevansa täydet jauhosäkit ja rahaa mukanaan. Mutta kuinkas kävi?
Juutas ajeli partansa, joka oli mörötyspäällä ollessa kasvanut jo niin pitkäksi, ettei silmiä sen sisästä näkynyt, ja harjoitteli kipeää jalkaansa astelemaan notkeammin, ettei häntä kylillä tunnettaisi liikkaavaksi Juutas Käkriäiseksi. Ja sitten Käkriäinen pukeutui parempiinsa. Ja kehotti poikia hakemaan metsästä kiiruusti hevosen. Hevosta odotellessa hän itse söi. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja ratsasti Putkinotkosta kuin kuningas, viinakontti selässä. Ananias saattoi häntä kylän ja valtamaantien haaraan, jossa Käkriäisen ajokärrit ovat Sinikanteleen mökin vajassa. Sellainen oli alku. Mutta kaksi viikkoa se sillä matkalla viipyi.
Missä lienee ollut. Kai se oli ajanut johonkin mökkiin, samoin kuin viime joulukuussakin, mentyään hakemaan lapikkaitaan suutarista. Silläkin hakumatkalla viipyi hevosineen viikon. Istahti Sinikanteleen mökkiin, sanoi olevansa kiireissään, ja sitten rupesi siinä turpaansa pieksämään, kehumaan, miten täällä Putkinotkossa eletään hyvästi, miten on suuret karjat, ja oivalliset asumukset, hihii. Ja ennustamaan ihmisille maailman asioita: kuinka muka käy vielä sille jollekin Turkin vai minkä lienee keisarille, josta sanovat aviisien tietävän, mitä tiennevät. Ja kuinka käy koko maailmalle. Siinä se Juutaspoloinen istui koko sen päivän, syömättä … ihmisten naurettavana. Ja kun sitten viimein otti ne lapikkaansa, niin eipäs ajanut kotiin, vaan oli nähty seuraavana päivänä vielä hevosellaan toisessa kylässä. Niin se ajoi, lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on, lupittaja. Lupittaja mennä lupittaa…
Mutta tällä viimeisellä viinamatkalla: olihan se toki silloin myynyt viinat. Ja niillä rahoilla tässä nyt taas eletty.
Ne rahat kuitenkin jo loppuvat. Ja viinatkin ovat talosta loppuneet. Rosina menee kaupungista hakemaan Mauno-veljeltään viinojakin, pannakseen Juutaksen jälleen myymään … ellei saa häntä parempaankin ansioon.
Sillä eipä Juutaksesta ole edes noutamaan viinoja kaupungista, nyt, kun hänellä on yhä se torkkumisaikansa. Siitä torkkumisesta täytyisi se toki vanutella hereilleen, koska viimeisessä jauhosäkissäkin on enää vain pohjassa syömistä.
Aina on Rosinan elämä ollut tällaista Juutaksen hereilleen vanuttamista. Sama on Juutas ollut ikänsä. Eikä sille nyt mitään voi, ei tosiaan … ilman pyssyä varsinkaan, hihii! Melkein yksinään on Rosinan heiluttava, kestettävä ja keksittävä keinot.
Sillä hän ei nyt ole se ihminen, joka panee penikkansa vaivaistaloon taikka huudolle ja eroaa heistä, omasta verestään ja lihastaan. Erota penikoistaan! Kissakin toki tappelee pennuistaan, vaikka onkin luontokappale.