Rosina on melkeinpä lyhytkasvuinen. Hänen silmänsä ovat terävät ja tummat, sukkelilta ja hieman tylyiltä vivahtavat. Tukka, josta näkyy niskasta, vihreäjuovaisen liinan liepukan alta, ohut palmikko, on samoin tumma, vivahtaen silloin tällöin auringon valossa sinertävältäkin. Laihat ja lujapiirteiset kasvot ovat ahavoituneet ja päivettyneet ruskean kellertäviksi.
Ja kun hänen nenänsä on heikosti haukkamainen ja ylähuuli sen juuresta syvälle painunut, suu leveähkö ja ohuthuulinen, muistuttaa hän, pälyillessään siellä metsän kalliolla terävän ja ovelan näköisenä, jossakin määrin indiaaninaista.
Nyt oikaisee hän jälleen vartaloaan, suu avautuu hiukan ja kaula kurottuu tuolta loistavaa metsäkumparetta kohti. Silmät aukenevat pyöreiksi. Ja hän huutaa jälleen, kajahduttaa entistä kiivaammin ja kiukkuisestikin:
"Jertta, Palmu, Poika, Juotikki…!"
Louhinen rinne lammen päässä kaikuu sanat takaisin. Mutta ei kuulu hiljaistakaan lehmien ammumista.
Siinä se nyt taas on! Sinnehän ne … jälleen ovat menneet Putkinotkosta, kauas Kenkkuinniemen muiden talojen alueille… Korpeen, josta ei mikään ota selvää.
Kun Putkinotkon raja-aidat ovat rikki! Joka kulmalta pitkin kangasta.
Kun ei tuosta Juutaksesta ole niiden korjaajaksi!
Ei nytkään, vaikka on noita jo kaksi isoa poikaakin, toinen ihan aikamies, Malakias, Rosinan esikoinen, rakkaasti kohdeltava raiska, kun se on Luojan luoma: hömmelö, liian aikaisessa synnytyksessä siellä kievarin mökissä lienee verenvuoto sokaissut poloisen silmät, ja sitten vielä lapsentauti, riisi, vääntänyt ne kieroon, katsomaan toisen yhtäälle ja toisen toisaalle päin. Ja siinä se on tullut vika muutenkin päähän. Mutta järjestyksessä toinen pojista olisi älykäs ja pystyvä, joskin hän on heikko, köyhien ruuilla elänyt. Sen on pienestä alkaen kivistänyt usein päätä. Jopa Rosinaa hiukan huolettaa, eikö siinä komotuksessa ole vähän muutakin, nykyään: että se oppii makailemaan, Ananias, niinkuin isänsäkin, oppii sellaisesta esimerkistä, ja opettelee… Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin.
Ja varsinkaan pahoilla ilmoilla ei se tahtoisi vääntäytyä ulos, tuskin niille asioillekaan. Ei, makaa, röhöttää silloin kuukausittain. Niinkuin karhu talvella. Ei muuta kuin makaa sikeässä unessa… Aivan kuin horroksissa. Sellaisina aikoina etenkin, jolloin on ruokaa perheelle, muutamaksi viikoksi, sillä kauankos sitä kerrallaan riittää. Jos mies on makaamisen tuulella, saa Rosina juosta lainaamassa ja anelemassa mökeistä ja taloista.