Mutta nyt kiiruhtaa Rosina kesken porsaan syönnin hakemaan lehmiä metsästä. Hän juoksee ylös kapeaa ja viileää karjakujaa, jonka aidalla roikkuu siellä täällä vanhoja ryysyjä, osaksi vielä kelpaaviakin, pentujen sinne heittämiä. Ja tuvan kohdalla on seipäiden nenässä puteleita, pestyjä ja siihen kuivamaan pantuja, joukossa joku sellainenkin valkea ja neliskulmainen, joita sanotaan parrunpäiksi.
Jälleen hätistelee Rosina luotaan lampaita, jotka ovat lähteneet juoksemaan hänen perästään. Kääntyy ja huudahtaa lampaille mutkaisen kujan yläpäässä, muutamien pienien leppien ja vaivaisten koivujen keskeltä. Niistä on oksat karsittu kerpuiksi ja saunavastoiksi, joten ainoastaan latvoissa on laihoja lehtitupsuja.
Lampaat jäävät ällistyneinä seisomaan kujalle, ja Rosina tulee riihen luokse kalliolle. Siinä hän pysähtyy sen verran, että vetää jalkaterilleen nilkkoja suojaavat vanhat sukanvarret, sillä ruohikko kujassa on kylmää: ihan jalkoja paleltaa. Kyllä on kastetta maassa. Mainio tulee heinäpäivä, poudaksi aamukaste. Pitää joutua kaupunkiin ja sieltä takaisin, että tulisi täällä edes vähänkin heinää tehdyksi.
Entistä pitemmin askelin juoksee Rosina alas notkelmaan, jossa mutainen rapakko kiiltää leppien varjossa. Hän kulkee rapakon poikki heiluvia pitkospuita myöten, ja kapuaa taas uudelle kalliolle vieläkin korkeammalle kuin se, jonka takaa mökin pääty ja naavettunut katto nyt näkyvät. Ja siinä hän ensi kertaa huihkaisee lehmilleen metsiä kaiuttavalla ja voimakkaasti ulos puhaltavalla äänellä:
"Jertta, Yömi, Palmu, Juotikki, Poika! Tänn'se-ee!"
Vielä hän huutaa, venyttävästi:
"Jertta, Palmu…!"
Sitten hän kuuntelee, oikaisee kapeaa ja matalahkoa rintaansa ja hiukan käyristynyttä selkäänsä, kääntelee kasvojaan oikealle ja vasemmalle päin, suu hieman auki. Ei kuulu kelloja eikä lehmien ammumista. Vain linnut veisaavat lehdossa.
Kaukaa jossakin laulavat kukot. Varmaankin Sahan hovilla.
Tuolla on pieni lahti metsän aukossa. Tyyni vesi kuvastelee saaria.