Kello muistuttaa niitä, ja on paljon ilkeämpi. Se komentelisi työhön. Ja komentelisi illalla maata. Käkriäinen tahtoo tehdä työtä milloin haluaa. Ja näkeehän mies ajan viisarit auringostakin. Ja muustakin hän huomaa, milloin päivä valkenee taikka pimenee.
Eikös perhana: kaksi se nyt on varmaan tuo aurinko! Enintään lienee puoli tuntia vähemmän tai päälle. Olisikohan Rosina? Juutas Käkriäinen ääntää Ananiakselle:
"Ananias, katsohan sitä nauristasi, mitä se on…"
"Se on puoli kolme … melkein", kuuluu Ananiaksen vastaus.
"Johan nyt … perhana! Voisi se olla Rosinakin", hätääntyy Käkriäinen. "Olisi pitänyt mennä laivalle … mutta oli muuta … tässä. Eikö sinun nauriisi ole edellä? Ei sen tuon auringon pitäisi olla niin paljoa vielä. Ja minua kun pistättävät nämä touhakat … juoksentelut. Mutta rähisisikös se Hurja näin pitkän aikaa Rosinaa?"
Ananias sanoo:
"Eikähän äidillä ole venettäkään. Runkkelin laituriin hänen ja Saaran olisi ollut ajettava."
"Runkkelin laituriin", murahtaa Käkriäinen. "No nyt siitä vasta … tuli."
Juutas Käkriäinen ajattelee, että nyt siitä tuli vasta kikatus ja kakatus kotona, kun hän ei mennytkään laivalle. Jos se ei vielä olisikaan Rosina, niin ei Juutas silti enää laivalle ennätä. Ja mitähän perhanaisia ne Hurjan nalkuttamat lienevät? Taas se säkyttää ääni kurkkuun tarttumaisillaan, niinkuin aina, milloin se muka aikoo iskeä vieraiden jalkaan hampaansa, vaikkei iskekään.
Käkriäisen tekisi mieli jättää koko jauhojen rahtaaminen Ananiaksen huoleksi ja lönkyttää takaisin kotiin: katsomaan, mitä ne tulijat ovat. Ja harmissaan hän on, mitä ne tunkeutuvat hänen Putkinotkoonsa. Olisipa Topi tullut mukaan, eikä ajettu töihin kotiin, kuten Käkriäinen äsken ajoi, voisi sen nyt lähettää vilkaisemaan, kuka tai ketä nämä vieraat ovat.