Nyt Putkinotkon rannassa kalisi ja romisi se säkki, Mauno Kypenäisen heittäessä sitä ja tuohikonttia pitkään selkäänsä ja lähtiessä Rosinan supattelevasta neuvosta viemään niitä jonnekin, rantarakennusten rykelmään. Ja Jopilta se asia sitten unohtui, sillä Jopilla oli muuta ajattelemista. Hän juoksi heti kotirantaan päästyään nuottakodan taakse metsikköön, ison kiven luokse, hakemaan rahatuusaansa.
Mutta Hurja oli kuullut tupaan, jonne se oli seurannut Malakiasta, paitsi airojen kolinaa ja ihmisten ääniä myöskin tämän säkin kalinan. Se tirkisteli seinän alitse rannalle. Ja se näki siellä paitsi tuttuäänisiä ihmisiä kummallisen olennon, jokin kaliseva ja ruskea selässä. Ulos ryntäsi matalajalkainen Hurja. Räyskytti ensin pihalta, ja räyskytti taas alaveräjän laudalta, niskakarvat pystyssä, sillä se rämisevä katosi ruskea kumma selkäpuolella saunan kätköön. Ja tutuissakin ihmisten äänissä oli vihastuttavia: tuon koiranpieksäjän, Pertan. Ja kummitus meni saunan taakse. Hurja pujottautui kiireesti aidan raosta rannalle ja haukkui sekä peloissaan että kiukuissaan. Se ennätti tuskin tervehtiä Rosinaa, ja Saaran ohitse se ryntäsi harjakset pystyssä Mauno Kypenäisen perästä. Rosina torui sitä, se kääntyi hetkeksi nolona tulijoihin. Mutta jo unhotti taas häpeänsä ja karkasi nurkan taakse, loittonevaa Maunoa kohti, kelmeinä irvistävin ikenin. Mauno näet käännähti kauempaa ja heilutti sille konttia ja säkkiä. Säkki ja mieskin olivat niin hirveät, että Hurjan oli turvauduttava haukkuessaankin Rosinan hameisiin, alakuloisesti ja anelevasti uikutellen. Se häpesi uusia toria, mutta rähähti taas raivoissaan kiukun haukuntaan tuolle uhkaavalle vieraalle. Yritti Maunon perästä, kääntyi pakoon, ulvahteli ja haukkui. Viimein täytyi Rosinan, joka joutui veräjälle kantamuksineen, huudahtaa:
"Johan nyt on kumma? Korvathan tuo halkaisee! Vanha vastako tuolle pitänee kitaan työntää."
Rosina heitti nyytin kädestään veräjän toiselle puolelle, kaapaisi maasta mädänneen vastan ja hääti Hurjan pihalle. Mutta sepä tunkeutui aidan raosta uudestaan saunan luokse. Eikä se tyyntynyt haukkumasta ennenkuin rantarakennusten takaa tulikin tuttu Mauno. Oli pistänyt tavaransa korsun alle, koska Rosina oli varoittanut viemästä niitä sikopahnaan, jossa lapset leikkivät, kun siitä on se toinen puoli kattoa pudonnut. Nyt herkesi Hurja rähisemästä, heilutteli häntäänsä, ja kun Mauno Kypenäinen uhkasi sitä torua, mateli se hänen jalkoihinsa. Kellahti selälleen, pölystä harmaa häntä pystyssä takajalkojen välissä. Ja sitten se sai anteeksi ja hyppi ja nuoleksi Maunon kättä. Ja sitten se haisteli veräjällä Saaraa, haisteli kauan, kääntyi nolona pois ja alkoi hyppelehtiä ja juosta kehässä Rosinan ympärillä, niin että ruohot kynsissä ropsahtelivat.
Vähitellen ihmiset menivät mikä minnekin. Hurja pujahti pihalle ja painausi koivun varjoon loikomaan.
Mutta äskeinen Rosinan huuto Hurjalle ei vielä kuulunut kilometrin päähän. Se oli vielä hiljaista. Kovemmin huusi hän, kun hän veräjän laudalle noustessaan katsoi oikealle ja näki koko karjansa kotikujalla. Keskellä päivää! Hän työnsi osan pakettejaan Maunon Pertan Sanelmalle ja riensi karjapihaan, nyytti ja venheessä riisutut kengät vielä kädessä. Lampaatkin siellä. Mikä oli rännännyt lehmät kotiin, heinää syömästä, maitoa keräämästä? Paarmatko niiden kimpussa hörrännevät? Tuo Poikako ne lienee tuonut, hölmö? Ja missä ovat sanikat, etteivät ole ajaneet lehmiä takaisin metsään? Ja pässi, senkin pahalainen, kapuaa Jertan kimpussa, haaroissa. Eikä Jertta pääse puskemaan, pyörii ympäriinsä, ja pässi kahdella jalalla kävelee. Rosina Käkriäinen seisahtuu ja huutaa jo melkein täyttä suuta:
"Pennut! Muoskat! Missä ne ovat kaikki? Heinässäkö? Ja pässi…!"
Rosina töllistelee ja kiljaisee yhtäkkiä:
"Johan nyt on ihmeet ja kummat, kun pässit hätistävät lehmiä! Pennut.
Viekää tuo h—rimus läävään!"
Kovasti se huuto jo räikkyy.