Ja sitten hän jatkaa, yhä syvemmältä rinnasta, kun huutaminen kaupunginmatkan perästä tuntuu jälleen hyvältäkin:
"Pennut! Sanikat! Malakias, Leja, pässi: heti paikalla…!"
Pentuja ei näy pihalla. Olisivatko ne tosiaan niityllä? Rosina ryntää pihalle. Vilkaisemaan koivun juurelta, ovatko lapset lammen rannalla. Ei näy. Ja heinäkarheet ovat melkein sellaisenaan kuin aamulla. Ei vedetty vielä mitään latoon!
"Äi! Äi!" pääsee Rosinan huulilta puuskaiseva kirkaisu. Se kuuluu jo sangen kauas. Hän seisoo kalliolla nyytti ja kengät kädessä ja liina sysättynä niskaan, niin että tukka kiiluu kuin korpin sulka.
"Äi! Äi!" huudahtaa hän taas. Se ääni tulee väkälleen jännittyväin
leukojen välistä. Hukkaan on mennyt päivä, kun hän ei ole ollut kotona!
Vaikka hän vakituisesti varoitti kotiväkeä tekemään työtä. Missä lienee
Juutas?
Rosina käännähtää. Tuolta tulee Leja, läävältä. Ei ole Rosinalla aikaa kysellä, mistä Leja sieltä tulee, vaan hän huutaa ensimmäisessä suuttumuksessaan:
"Äi! Äi!"
Rosina heiluttaa nyrkkiään, jossa kengät roikkuvat.
Vielä taannoista paremmalta tuntuu tämä koveneva huuto. Nyt kiljahtaa hän koko rintansa voimalla, mennen portaita kohti:
"Hiiden kattilassako täältä kaikki! Sillä tavallako ne heinät lentää latoon! Ja se Juutas … eikö sille jo mene pormestari housuihin, kun se ei … tullut laivalle! Ai! Ai!"