Ja Rosina ajattelee lähteä jo ennen kuin Juutas tulee kotiin. Sillä hän nyt ei henno antaa Pojallaan muuta kuin itse. Sen tähden se on Lejakin tainnut Sinikanteleen eukolla odotuttaa. Rosina ei jättäisi nuorta Poikaa mielellään Juutaksen käsiin. Vaikka se Juutas pitääkin elukoistaan, niin se on pikavihainen.
Ja niin … kahvihan se vieraille.
Rosina käskee pikku Sanelmaa ja Lejaa panemaan tulta liittaan, sillä eihän Sanelma ole mennytkään ajamaan lehmiä metsään. Nyt sanoo äiti hänelle, ettei hänen suuhunsa makea tipahda, jos hän ei lähde risuja kokoamaan. Ja Sanelma lähtee Lejan kanssa. Rosina Käkriäinen virkahtaa Saaralle:
"Ja saattaisit sinäkin … jos et muuta niin ottaa kupit hyllyltä!"
Muuta ei hän Saaralle, näin vieraiden kuullen.
Saara on heittäytynyt ryysykasalle sänkyyn eikä näytä kuulevankaan äitiään. Hän makaa punottavat luomet ummessa, selällään, pää kenossa. Turpeat huulet aukeavat yhä enemmän, ja hän alkaa kuorsatakin. Kylläpä Saaran vaatteet ovat kurtussakin. Viimeisessä tingassa oli hän kaupungissa tullut laivalle. Sitä ennen oli Rosina käynyt häntä etsimässä sieltä kornetistakin, Jopin kanssa … kun Saara oli jättänyt Jopin yksinään. Mutta eihän se kornetti kuulunut kestäneen kuin vähän aikaa, vaikka Saara äidilleen sitten niin valehteli. Sen laivamiehen kanssa se oli varmaan ollut jossakin… Juomassa … henki löyhkähti, kun se tuli yksinään laivaan. Ja Maunon Pertta huusikin, joutuessaan Rosinan ja Saaran viereen, että Saara oli juonut olutta. Saaralla olivat silmät samakat … ja valehdellessaan katseli äitiään muka silmiin, naristeli… Niin että Rosinan jalat olivat lysähtää alta surusta, ja sydäntä riipaisi, ja pakottaa yhä. Rosina alkoi epäillä … että Saara on ollut sellaisessakin kenties … sen humalaisen miehen kanssa. Rosina piti Saaraa silmällä, ettei hän matkalla päässyt koko laivamiehen puheille. Eikä se yrittänytkään.
Ja olisiko Rosina syypää siihen, että Saara oli pahentunut viime kesästä? Kun hän oli laskenut Saaran tervahöyryyn. Vaikka Sinikanteleen akkakin oli varottanut. Mutta Saarasta oli hyötyä siellä… Ja mistäpäs hän, köyhä äiti, vaarattomampia paikkoja? Sillä rikkaita passaamaan hän ei pentujaan pane. Ei herrasväkeä, eikä varsinkaan ylpeitä talonpoikia. Ja laivamiehiä palvellessa annettiin Saaralle isompi palkkakin kuin muualla.
Tämän Saaran asian johtuessa Rosinan mieleen hänen laihat kasvonsa ikäänkuin jäykistyvät ja kivettyvät, vaikkapa hän koettaa tekeytyä vieraiden ihmisten nähden iloiseksi. Ja poistaakseen surullisia ajatuksiaan, jotka paisuvat mustaksi ja toivottomaksi ahdistukseksi, jos niihin vilkaisee, alkaa Rosina yhtäkkiä jutella Lejalle ja mummollekin, ikäänkuin hiukan heltyen omasta onnettomuudestaan mummoa — toista kurjaa — kohtaan, ynnä suutari Sinikanteleenkin akalle, kuinka Jopin oli käynyt kaupungissa:
"Ja voipas tuota Jopia … sen kaupunginmatkaa, hihii… Minnekäs se poika nyt meni? Eihän tuota näy pihalla. Ja haihtuneehan tuo sen mielestä, jos sellaisen kertookin. Kun näet juoksin laivaryille, niin ei ollutkaan siellä Jopia. Katselin, kääntelehdin… Niin sieltäpä vääntyi poika esille jauhosäkkien välistä, sen katoksen alta… Oli Saarasta … eksynyt. Yksinään oli Jopi pysyttäytynyt siellä. Ja niin oli valkeana Jopi, hattu ja kengätkin, ja silmät. Kaikki jauhossa kuin Hiesun myllärillä, kun hän tulee jauhattamasta. Sinne näet pistäytyi piiloon … vierasteli…"
"Kun Saara jätti!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Juopottelemassa se oli ollut, ja muuta. Niin sen henki haisi vielä laivassa. Haisi! Haisi!"