Silloin saa Rosina kiireen portaille katsomaan, onko se Topi ajanut karjan kujalta metsään. Mutta ei hän katsokaan siellä Topia, vaan tulee pian takaisin tupaan, vartioimaan, ettei se Pertta häpäisisi sillä tavalla. Mutta hiljaa onkin nyt Pertta. Ei se kumminkaan, vanhaa ystävää.
Nyt pujahtaa pieni ja kalpea Jopi tupaan. Hän pyytää äidiltä hiljaa tipojaan, antaakseen toisille sisaruksille jo niitä tuomisia.
"Onkos Jopilla tuomisia?" sanoo Rosina. "Onhan niitä! Ja onpas niitä nyt kiire jaella!"
Äiti tietää kyllä koko Jopin rahatuusan jäämisen kotiin. Mutta eipä hän kerro sitä edes Lejallekaan, mummon ja kaikkien muiden naurellessa Jopin piiloittumista säkkien väliin. Ei, se on äidin ja Jopin keskinäinen salaisuus. Kaupungissa laivalaiturin nurkalla oli Jopi sen uskonut äidilleen, kun Rosina oli vehnäsmummon nähdessään kysäissyt Jopilta, kuinka niiden hänen kotituomisiensa? Silloin oli Jopi itkenyt, pistäen päänsä Rosinan esiliinan alle, itkenyt, että hänen rahansa olivat unohtuneet kotirantaan, ison kiven viereen. Ja äiti oli sanonut:
"Älä huoli, ei kukaan tiedä siitä mitään! Kuka ne sieltä varastaisi? Pässikö? Ei pässi kukkaroihinsa rahaa tarvitse. Eikähän kotona pilkata, kun ei virketä mitään. Ja me ostetaan nyt vehnästä, äiti ostaa sinulle, niin saat antaa siskoksille."
Silloin alkoi nauru tirskahdella Jopin nyyhkytysten halki.
Ja sitten sai hän pitkän pötkyn vehnäsiä. Ne ovat nyt äidin suuressa nyytissä.
Jopin liikkeitä kärkkyy nurkan takaa hänen veljensä Topi, valmiina pistäytymään sisään Jopin vehnäsille. Jopi on niitä Topille luvannut. Topi tapasi hänet tullessaan rantakallioitse lehmiä metsään ajamasta. Näki rannalla Jopin. Nuottakodan takana seisoi silloin Jopi, ja hätkähti ja kääntyi nopeasti selin Topiin. Sitten hän kumartui yhtäkkiä maahan, ja seisoi kädet taskussa ja katseli iloisesti Topia.
"Mitä … täällä seisot?" kysyi Topi.
"Mie … mie vuan", vastasi Jopi, mutta niin kielevästi ja vilkkuvin silmin, että veli epäili hänellä jotain olevan. Mutta yhtäkkiä keksi Jopi sanoa: