Miksi ne ajoivat?
Rosinan sydäntä kouristaa ajatella, että jos sille tytölle olisi siellä, yksinään lotjamiesten joukossa, tapahtunut jotain, vaikka se sanoo ainoastaan joutuneensa kiinni viinoista. Mutta ei Rosina vielä ainakaan ole mitään erikoista Saarassa jaksanut huomata.
Nyt se Saara makaa täällä. Makaa aina. Vaikka on lähes aikaihminen. Makaa niinkuin muutkin, isommat ja kipeämmät, Malakias ja Ananias. Sillä mitäpä nuoremmista: jos heillä onkin kakkaraa niukemmalta, niin onhan unta viljemmältä. Mutta Saaran pitäisi liehua, ja Ananiaksenkin koettaa, vaikka vähän koskisikin päähän… Liehua niinkuin Rosina itsekin liehuu. Kun ovat saaneet pieninä maata, eikä ole tarvinnut ketään palvella, niinkuin hänen.
Sellaisiako heistä tuleekin, huonoja ja köntyksiä?
Mutta ihmekös se, kun ovat nämä tekoaineet Rosinalla olleet tällaiset, tuo Juutas-raiska. Lupittaja se on, ja lupittaa.
Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Jo matkalla pappilaan, tällä samalla tammalla, jonka Juutas oli hankkinut siihen aikaan ja joka on heillä yhä vieläkin, niin, matkalla vihille Juutaksen solmuiset nuoraohjakset katkesivat keskellä maantietä. Ja se oli sitonut niitä puolen tuntia. Ja kun oli ajettu uudestaan, niin rahkeet repesivät … ikäänkuin se olisi ollut mikä enne. Eikä siitä matkasta tahtonut mitään tulla. Mutta mikä lienee silloin ollut Rosinalla: Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niinkuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja Rosinaa oli niin säälittänyt, tuo lupittaja, jolle oli lupautunut. Ja lapsistahan se pitääkin. Ja luja se on kuin karhu työssä … jos se vain milloin rupeaisi työhön.
Rosina juoksee mäkiä ylös ja notkelmia alas, sananjalkaisia laaksoja ja päivänpaisteessa lämpiäviä kankaita. Joskus hän seisahtuu ja huutaa lehmiään.
Ja sitten kajahtaakin Yömin ammuminen, harmaan ja louhisen kummun takaa. Siellä on toki Yömi, siellä on koko karja. Rosina huudahtaa lehmilleen:
"Mikäs teitä täällä pidättää … kun ette kuule huutojakaan? Ja kun ei edes Poika, vielä maitojuomat muistava, kuljeta toisia kotiin. Mutta kah, toisetpa sillä onkin haluttavat. Älä yritä … kun se Jertta ei kerran anna."
Hetken katselee Rosina Poikaansa, nuorta ja mustanruskeaa härkää, telmivää ja kähärätukkaista. Siinä vilahtaa hänen otsassaan lystikäs ajatus, että sehän se oli tähän hänenkin elämäänsä syynä, ettei hän silloin, kun Käkriäinen pyrki hänen kupeelleen, ollut antanut. Mitä kummaa? Herra siunatkoon! Äitinsäkin tähden, joka oli tehnyt ensimmäisen lapsensa, Mauno-veljen, ennen häitä, oli Rosina päättänyt, ettei hän anna, ei anna ennen häitä. Sillä pitikö nyt sitten koko suvun mennä alamäkeen? Mutta sen päätöksen tähden hän sitten lienee ollut kuin metso soitimella, näkemätön, hihii. Ja nyt … on niitä huolia.