"Jertta, Palmu, Yömi, Juotikki! Pois kotiin, noo-o!"
Seitsemäs luku
Aurinko lämmittää. Leppien lehdet kiiltävät. Koivujen lehdistä kimpoaa säteitä aivan kuin kastepisaroista.
Taivaalla on ainoastaan muutamia pilvenhaituvia. Ilmanranta punertaa.
Kaste herahtaa Rosinan hameenhelmoista selvänä vetenä, polviin ulottuvassa ruohossa. Jalkoja jäykistää ja varpaat tulevat punaisiksi. Tuolla metsäniityllä, jonka kulmauksesta Putkinotkon lampi kiiltelee, sillä Rosina on tuonut karjansa jo vierailta alueilta pois, haihtuvat usvat, leijuen niin ohuina, että niitty pääsee kuultamaan usvapeitteen läpi. Mutta vielä näyttävät niityn takana metsä ja puut pelkältä utuiselta seinältä ja varjoilta, joista ei erota lehteä eikä oksaa.
Koivut selvenevät usvasta latvapuoliltaan yhä enemmän, niinkuin mitkä haamut. Jo kuumottaa heinälatokin harmaan aidan vierestä.
Paikoin on niityllä vieläkin vaaleampaa kuin usva. Se on kuin kuuraa tai lunta: niittyvillat siellä kukkivat.
Tuossa lepikossa on oksissa leppäkerppuja, lasten pari viikkoa sitten tekemiä.
Mutta sitten kiintyvät Rosinan ajatukset hienossa aamutuulessa välkähtelevään ruispeltoon, joka on lähellä Putkinotkon riihtä. Lehmien kellot kalisevat ja helisevät, ja yksi pömpöttää epätasaisesti: Yömin kello, tuon vanhan lehmän kömpiessä ryteikössä rinteen alla.
Se pelto on pieni, ja ikäänkuin kolmikolkkainen, uusin niistä kaistaleista, mitä Juutas on Putkinotkossa ollessaan avannut lisää sen viljelyksiin. Innokkaasti ja mielihyvällä katselee Rosina sitä, hänen ja hänen omiensa elatuksen antajaa. Usein on hän muistanut sitä, toissa keväästä asti, jolloin se kaskettiin. Ja varsinkin viime syksystä, jolloin se kylvettiin ja kynnettiin. On ollut toivova ja utelias siitä, on tarkannut keväällä sen oraita ja nyt kesällä leivän paisumista siinä. Hyvä onkin nyt vilja kallionkolossa. Kun ei vain pouta sitä polttelisi.