Mutta samalla sekaantuu siihen pellon mieluiseen ajatteluun katkeruus ja kiukku, ettei se pelto, joka on heidän, Putkinotkon mökin asukkaiden, raivaama ja reuhtoma, ole oikein pohjiaan myöten hänen eikä heidän. Se katkeruus on kurkussa kuin suola. Ja se panee Rosinan puremaan leukaluunsa yhteen. Pohjiaan myöten heidän, oikein oma. Sillä sellaisena oli Rosinakin oppinut pitämään vuosien kuluessa Putkinotkoa.
Mistä syystä?
Siksi, että Muttinen oli tosiaan luvannut heille oman palstan, jos… Eikä Muttinen alkuvuosina sekaantunut tilan asioihin. Ja hän on rikas: herra … mikäs sellaisella hätänä. Ja tosiaan se Juutakselle lupasi, jos Juutas… Mutta Juutas … että sen juuttaan pitääkin olla sellainen! Ettei ole korjannut tupaa, vaikka Rosina olisi kuinka hoputtanut. Kun ei kerran herrojen sovi sen vertaa kustantaa. Eikä Juutas ollut rakennellut aitoja, eikä varustanut talveksi puita kartanolle, vaan kaatanut tuoreeltaan talvella metsästä. Ja siitäkin on Muttinen vihoissaan, nuuskittuaan viimein mokomastakin selvän. Eipä silti, ettei täällä olisi puita polttaa tuoreeltaankin, vaikka paremmathan ne kesällä tehdyt ja kuivatut puut olisivat. Mutta eihän tuo nyt paljon repisi Muttisen kukkaroa, rikkaan miehen…
Ja siitähän se vuosien takainen ja yhä tiukkeneva silmälläpito pääsi alkamaan, ettei tuon Juutaksen passannut hoidella Muttisen omenapuita; olisi noille nyt hennonut paiskata mutaa ja sontaa yli korvien, mokomille koristuksille, jos se nyt muka oli ehtona. Mutta eipä Rosinakaan saattanut ensin ymmärtää sellaista niin vakavasti, lauhkean Muttisen puolelta. Ja kun sitten alkoi ymmärtää, niin Juutastako silloin olisi saanut hommaan! Muttinen oli Juutasta käskenyt, eikä Juutasta saa käskyllä mihinkään. Kuta enemmän Muttinen oli ruvennut komentelemaan, sitä enemmän oli Juutakselta mennyt aikaa jurnottaessaan sitä komentelemista vastaan. Ja kun hänen nyt viimein on täytynyt taipua, ensin kiviaitaa tekemään ja sitten asuntoaan korjaamaan, niin nyt on jo liian myöhäistä: Muttiselta ei heltiä lahjapalstaa. Ja korjaileminen ja rakentelu on Rosinastakin nyt melkoisen katkeraa. Vierasta maata hurja hoitakoon! Siinä on Juutaskin oikeassa… Pitää sitä kuitenkin hoitaa sen verran, että leipänsä saa. Viisitoista vuotta on heillä nyt vielä oikeus olla Putkinotkossa tämän kontrahdin nojalla. Kontrahti on yhtä helppo kuin ennenkin. Mutta sittenkin … tämä ei vain ole omaa maata.
Rosinan mustien hiusten reunaama otsa laskeutuu ryppyihin ja huulet työntyvät vihaisesti törölleen, kun hän katsahtaa nyt tuonne uudelle ruispellollekin. Tekemättä olisi sekin tainnut saada jäädä … jos he joutuvat tästä pois. Kun ei Juutas ole vieläkään nurkkiaan paikkaillut.
Miksi pitää maailmassa olla rikkaita ja köyhiä?
Ja ei, ei kelpaa rikkaan antaa köyhälle! Kaikesta täytyy olla vastineena passailu.
Tuossa on polun poikki maassa puu, aikamoinen koivu, jonakin talvena polttopuuksi kaadettu ja metsään unohdettu. Siihen se mätänee. Mädätköönpä jos! Mädätkööt kaikki puut! Jotain iloa tuosta lupittamisestakin on.
Ja siitä, että on edes älytty ruveta myymään viinaa. Kun Juutas on kerran sellainen, ettei hänestä ole jörötystuulella kotona hommiin ja kun hän sitäpaitsi unohtuu muutenkin kylille kuljeskelemaan, koska haluaa olla joko ihan yksinään tahi pakinoida vieraiden ihmisten kanssa, niin onpahan niistä joutoajoista ja kylillä istumisista ollut se hyöty, että hän on myynyt sitä. Veli Mauno sen ajatuksen Rosinalle antoi viisi, kuusi vuotta sitten. Ja Rosinan avulla sai hän kuin saikin Juutaksen vanutetuksi valveille sitä ajatusta toteuttamaan.
Mauno Kypenäinen onkin toki mies ja sen verran Rosinan verta, vaikka lieneekin jollain tavoin tullut vikaan, ennen häitäkin kun on tehty. Laiskanpuoleinen on Mauno. Mutta mies se on sen verran, että evästä se osaa omilleen hankkia, vaikka asuukin siinä kaupungin etukylässä, jota sanotaan Mesopotamiaksi: rikkaammat sanovat sen köyhien eläjien tähden. Sellainen on Mauno, ettei rupea raatamaan isännille heidän määräämistään ja usein pilkkahuokeista päiväpalkoista vuokramaksuja asumuksistaan. Ja siksi ajavat rikkaat hänet mökeistään muualle, tuskin hän on ennättänyt niihin asettua. Mutta Potamian maiden omistaja on toista, ei se kiristä köyhiä. Ja sieltä saa Mauno viinaa; sitä kuljetetaan sinne, ja siellä sitä keitetäänkin joskus. Mauno on antanut sitä Käkriäiselle myytäväksi. Ja hän myy sitä itsekin, se pitkänhuiskea Mauno. Mikäs tässä maailmassa, ettei köyhä saisi sitä myydä! Myyväthän herrat itsekin. Hotelliherrat kaupungissa, juottavat herroille ja talonpojille! Ja rikastuvat: monen maajussin mannut niillä on taskussaan. Sellaisista laeista, ettei köyhempi saisi ansaita sillä, millä toinenkin, ei Maunon tosiaan tarvitsekaan olla tuonaan. Eikä se ole. Vinttasipa se tässä takavuosina kelpo lailla kuonoon sitä poliisin-ketaletta, joka tunkeusi kaivelemaan viinaputeleita hänen housunkauluksensa alta, vinttasi, ja pantiin sitten vedelle ja leivälle linnaan. Niin hyvästi vinttasi. Mutta pilkatkootpa ihmiset Maunoa viinarokariksi ja kunniansa muka menettäneeksi, viisipä sellaisista kunnioista…!