Käkriäinen on hiukkasen vaiti. Sitten hän huudahtaa:
"Mutta enpä tuossa viitsinyt ruveta ottamaan kuin yhden pussin. Sillä kyllä minä tiedän! Porvalit… Tiesin minä, Mauno-parka … näin, mikä sillä komesrootilla oli riitingissä…"
Käkriäinen vaikenee jälleen hetkeksi, uteliaisuutta herättääkseen, ja työntää nyt etusormellaan mälliä alahuulensa taakse. Ensimmäisenä kysäiseekin häneltä sitten pikku Jopi pöydän toisesta päästä:
"Mitä sillä oli riitingissä, sillä komes…?"
"Mitäkö?" huudahtaa hänen isänsä, mutta ei katso Jopiin, vaan hänen ylitseen Maunoon, joka istuu sanattomana ja mietteissään. "Hm", tuhauttaa Käkriäinen sitten sieraimiinsa. "Kyllä minä tiedän… Minä näin jo, kun taloon tulin, että siellä oli jotain. Arvatkaahan…! Ja tiesinpä tuon: kaksi lehmää oli purussa. Nii-ni! Kaksi lehmää."
"Niinkö?" äännähtää Rosinakin, joka on juuri lähdössä pihalle, vakka kädessä, ottamaan jauhoja. Ja samassa Rosina huomaa miehensä takin kainalonkin revenneen, Juutaksen kohottaessa kättään. Mutta ei Rosina nyt hiisku siitä takistakaan mitään.
Puheen sattuessa lehmiin täytyy kunnon emännän kuitenkin huudahtaa:
"Purussako? Ihanko totta?"
Juutas Käkriäinen vastaa:
"Kah … kuulinhan tuon näillä korvillani… Jos sen jo muutenkin tiesin. Ja siitäkös oltiin minulle litmakoita … että niitä tohtoroimaan. Ei kuin kahvia eteen … ja sitten litmakoitiin. Siinä oli vehnäsiä ja pipernikkoja, joutavia. Niistä nyt maha… Ja sentähden tarjottiin jauhojakin vaikka lainaksi. Ne ovat ne … komesrootit, Mauno. Ja saliin vietiin, toppatuoliin istutettiin. Ja lystiä koetettiin pitää minulle. Mutta niistä lehmistä juteltiin, ruotsiksi keskenään, se Könönen ja hänen tyttönsä. Mutta minä kyllä ymmärsin: että uskaltaako pyytää minua niitä parantamaan. Mutta minä en ollut ymmärtävänäni … irvistelin vaan ikeniäni mahassani. Istua kekotin … kuin mikä komesrootti.."