"Et ymmärtänyt. Et! Et!" huutaa Maunon Pertta, riisuen päällyshamettaan ja heittäytyen alushameisilleen, punajuovaiselle. "Mistä sinä, Juutas, ruotsia? Tuollainen. Karhu! Kädetkin isommat kuin koko mies. Et. Et!"
"Niin minä?" ärähtää Juutas Käkriäinen puolittain ällistyen ja puolittain nolona. "Minäkö? Hm … haista sinä pässin…! Minäkö en ymmärrä? Minä … enemmän kuin sinä! Olen ollut opissa … maailman rannan oppikoulussa, haha. Minäkö! Hurstote, pirskata Perttata! Ja miiver siiver … kiiver kaiver! Entäs ingen tingen … tappisilmä, hehee. Ja rouskata rauskata! Kyllä minä ymmärrän, sinä…! Ja entäs sitten pussiluitte … kalpaski… Se on ryssää. Ja lupovatsa."
Käkriäinen vilkaisee kuitenkin sänkyyn, mitä Saara, Pietarissa ollut, hänestä arvelisi. Se myöskin sitä ryssää. Juuri häneltä on Käkriäinen oppinutkin sanomaan niinkuin nyt:
"Pussiluitte, kalpaski ja lupovatsa."
Mutta Saara kuorsaa.
Maunon Pertta hohottaa Juutakselle ilkeästi, ja Sinikanteleen akka hymyilee. Ei sovi nyt puhua kielillä. On käännettävä tarina muualle. Käkriäinen sanoo Maunon Pertalle:
"Kyllä minä, hehe … enkähän minä sinulle puhu, vaan langolle. Niin, olisivat ne minua tahtoneet niitä lehmiä korjaamaan, mutta minulla kun on hampaankolossa noille porvaleille, Mauno. Ne luulevat niin vain narraavansa … köyhälistön, aina tarpeessa olevan… Siksi ne kahvilla… Ja sikareita työnsivät suupieliin… No, eihän mitä: minä vain odotin, milloin ne alkavat sitä asiaansa haastaa … uskaltavat. Ja minä pidin varani, ja siinäpä jo tahdoin säkin jauhoja … puolet ilmaiseksi. Ja se lähti kuin myllyn ratista, ja lisää luvattiin! Mutta jamahtipas komesrootti kiinni omaan loukkuunsa. Jauhot antoi. Mutta sitten, kun rupeaa laskettelemaan lehmiensä parantelemisesta … niin enpä ollut tietääksenikään! En kuin arvelin, että menee siinä viikon päivät siinä sellaisessa… Ja se onkin totta, se on sellainen luokka, tämä lehmäisen elukan parantaminen. Siinä on jos jonkinlaisia suonia ja suolia. Ja satakertoja. Ei sitä moni osaa, jos oikein paikalleen aikoo ne rotjata, milloin ovat sijoiltaan menneet. Enkä tuosta lopulta kuin sanoin, etten minä siihen työhön rupea… Minä…"
Käkriäinen on noussut pöydän äärestä ja seisoo hetken keskellä lattiaa, toinen polvi koukussa ja hattu takaraivolla, toisessa poskessaan mällimukula.
"Enkä ruvennut… Tohtorikseen…"
Sitten kaivelee hän taskujaan, saa esille harmaan pässinpussinsa ja piippunsa, ja menee kopistamaan piippuaan uunin reunaan. Sylkäisee mennessään lattialle läiskän, tiputtelee, ja pakinoi: