"Tö-töö!"
Ei Juutaskaan ärjy eikä Rosina Kypenäinen ylimmäisenä räikytä ääntään. Ainoastaan haapojen lehdet läpättävät helteessä rannalla, alakuloisten haapojen lehdet harmaiden louhien juurella. Niidenkin hiljainen läpätys vaikenee jo melkein.
Joskus lentää pääskynen pihan poikki ja visertää lyhyesti tylppäpyrstöisille pojilleen.
Sininen taivas kaareutuu Putkinotkon ylitse.
Heinäsirkat sirahtelevat kuumassa ruohossa, ja toiset alkavat äännellä jo suuressa koivussakin, sillä onhan heinäkuun viimeiset päivät.
Ananias on mennyt ruokalevolle miesten aitan ylisille, hänen päänsä kun ei siedä auringonpaisteessa makaamista. Vieressään olevasta päätyluukusta on hän nähnyt ulkoa kirkkautta semmoista, että se sokaisee silmiä. Ja kujan toisella puolella kallion, ja kalliolla mustan, kivillä pönkitetyn kuja-aidan.
Aidan takaa on noussut hohtavan valkea pilvi… Kömpinyt kuin mikä suunnaton kummitus, niin lumivalkeana…
Ja tuolta kauempaa on pilkistänyt nurkka keltaista ruispeltoa, ja sinistä järveä, jolla leijailee lokkeja. Niiden kimeän ja alinomaisen kirkunan on erottanut loitolta, samalta tutulta paikalta, jossa niillä on pesä, sen tietää Ananias, sillä verkkosouduillaan on hän sen arvannut. Käkkärälatvaisen petäjän luona ne aina huutavat ja lentävät. Kuumalla kallioluodolla, jossa ei ole paljoa muita puita kuin se petäjä. Mutta kirkuna ei ole häirinnyt, se on kaukaista. Ja aitan ylisillä on hämärä nukahtaa ja uneksia, poissa säihkyvästä päivänpaisteesta… Heinistä tehdyllä laverilla Ananias loikoo… On viileästi lämpöistä, vaikka päivä on melkein kuumimmillaan.
Uni ja unet tulevat nuorelle ja maailmaa kaipaavalle Ananiakselle kuin autuas huumaus. Ulkoa kiiluu päreiden raoista auringon säteitä, ja metsissä ympärillä, tuuheissa ja sinisissä, pauhaavat karjankellot, Putkinotkon ja naapurien karjain, eri äänillä, mikä milläkin: kaikki on yhtä helinää ja kilinää, josta kumahtaa joku kumakampi ääni:
"Pom, pom…!"