Rosina kuuntelee nurkan takana, naurahtaa itsekseen ja supattaa:
"Kylläpäs keksi, tuo Mauno, hihii! On siinä Kypenäisten älyä."
Juutas vastaa Maunolle:
"Se nyt Sanukka … alaikäinen. Niinhän se sanoo Pertastakin."
"Niin, niin", myöntää Mauno. "Mutta se nyt ei kaikista passaa! Tiedätkös sen? Kun ryökkinä saa kuulla, niin se kertoo Muttiselle. Suuttuu se hyväkin ihminen… Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää! Ja Jopi on väkyttänyt hänelle leukaansa ja sanonut… Ja sinä itse olet jutellut Pertalle, että viime kesänä täällä oli sellainen tytönrutka. Takanapäin. Vaikka Muttisen rouva lähetti sanikoillesi vaatteitakin. Ja Ripatille veit viinaa Muttisen nalli päässä. Kun Muttinen saa kaiken kuulla, silloin ei sinulla ole enää armoa, maantielle saat mennä."
Näin haastellen on Kypenäinen ajanut Juutasta edellään takaisin riihelle asti. Rosinakaan ei heitä enää näe. Maunon puhelu loittonee melkein kuulumattomiin.
Rosina aikoo hiipiä riihen vieressä olevan kallion takaa kuuntelemaan, mutta sitten ilmestyy Juutas jälleen näkyville. Juutaksen niskakarvat, jotka ovat kasvaneet kovin pitkiksi keväisen läänissäkäynnin jälkeen, ovat pystyssä kuin vihaisen koiran harjakset. Niska koukussa katselee hän taakseen Maunoon, sellaisin silmin kuin tahtoisi karahtaa häneen kiinni. Silmät kipenöivät.
Kiukku ja pelko kamppailevat Käkriäisen sielussa. Jo nyt on ilmeisin ihme! Minkälainen tuo Mauno saattoi olla! Sellainen peto … niin ystävää tätä ennen. Nyt, nyt pyrkii Juutaksen niskaan istumaan! Nujertaa hänet.
Juutaksen tekisi mieli pompata Maunon pitkään kurkkuun. Ja vatkata sitä, ja kuristaa niin, että kuplat korahtelisivat ruokatorvessa.
Tuossa se koira nyt istuu, Mauno. On asettunut tien penkereelle ja polttelee paperossia. Käkriäinen astuu takaisin Maunoa kohti, hänen rintansa nousee ja laskee kuin palkeet. Hän katsoo Maunoon punaisina säkenöivin silmin ja ärähtää: