"Voi elehvantti!"
"Mitä nyt?" on Lyygia kysynyt.
"Voi kolmentuhannen ukko … kuinka täällä on kaunista."
Taikka hän on ihmetellyt itseään:
"Mitä varten ihmisen pitää olla kesällä kaupungissa? Tällaisen ihmisen, jolla ei ole pakkoa… Parempi on olla täällä … Putkinotkossa."
"Niin, onhan minun porsaallani kukkaro, millä hän voi elää maalla", on
Lyygia vastannut leikillisesti.
Mutta herra on jatkanut:
"Mutta mitäpä me nyt syömme, kun tulemme Putkinotkoon? Mitä mukavia? Syömmeköhän kastematoja kerman kanssa? Vai heinäsirkkoja ja metsähunajaa? Vai hiirenhäntiäkö? Ja sammakon sakarivarpaita sokerissa?"
Mutta näin on herra puhunut, koska hän tietää, että heillä on matkassa keksejä, parisataa kananmunaa, vehnäjauhopusseja, hedelmälaatikoita ja purkkeja, joissa on sardiineita ja hummereita ja jos jonkinlaisia öljyisiä ja rasvaisia. Onpa siis moottorissa muutakin tavaraa kuin nuo pitkät laudat, joita törröttää keulassa: ne on tuotu kaupungin sahalta, huvilan laiturin korjaamista varten, koska nimittäin jäät särkevät joka kevät laiturin.
Ja Putkinotkostahan sopii ostaa maitoa ja keltaista kesävoita ja Putkinotkon mainioita perunoita. Ja joskus sattuu niinkin, että tulee kalaa, ei tosin montakaan Muttisen omilla pyydyksillä, vaan Käkriäisen Juutaksen ja Ananiaksen pyytämiä: lihavia, hopeanvärisiä kuhia ja tuulastusatraimellakin iskettyjä haukia. Ja kelpaavatpa Lyygian onkimat ahvenetkin Muttisen suuhun.