Mutta kas, eihän Muttinen mainitsekaan tuvasta mitään! Eikä muustakaan … vielä.
Kuitenkin huomaa Rosina syrjäsilmällä, kääntyessään pyyhkäisemään hameensa helmalla rahia Muttisen ja neidin istuttavaksi, että Muttinen katselee hiukan kylmästi Maunoa ennenkuin kättelee häntä. Ja Muttinen rypistää otsaansa ja kääntää naamaansa pois, niin että sankalasit välkähtävät. Mutta sitten hän kääntyy taas ja antaa Maunolle kättä. Ja sanoo:
"No … mitä kuuluu, Mauno Kypenäinen?"
Maunopa ei vastaa, muuta kuin lyhyesti urahtaa. Ei ole Muttinen suvainnut Maunoa… On varoittanutkin heitä kaikenlaisista Mesopotamian vetelyksistä, tarkoittaen tietysti Maunoa. Maunolla kun ei ole asuntoa eikä hän rupea porhoja kumartelemaan, niin ei hän ole herra Muttisestakaan mieleinen, vaan on hänelle silmätikkuna.
Mutta kyllä osaavat porhotkin kohdella tylysti toisia … sellaisia kuin Maunoa!
Ei ole Muttinen ennenkään sanonut ajatuksiaan suoraan Maunosta, eikä Maunolle itselleen. Eikä sille olisi hyvä sanoakaan: kyllä siltä saisi vastauksensa, vaikka se onkin vaitelias. Mutta viime kesänä ei Muttinen antanut Maunolle edes kättä. Ja nyt hän antoi!
Sitten istahtaa herra penkille. Ja naurahtelee! Ja alkaa jutella lasten kanssa, iloisella äänellä. Ihan kuin ennen … vuosia sitten.
Ja neiti lepertelee Repekalle: kyykistyy lattialle Repekan eteen, joka koettaa vetäytyä Rosinan hameiden taakse, kun taas Ester pilkistelee karsinasta, painaen kasvojaan pankonaluksen reunaa vasten. Neiti ojentaa käsiään, vetää Repekkaa puoleensa ja sanoo:
"Jopas minä sinut sain, sinä punainen veitikka! Annapas, kun nipistän poskestasi, ja tuosta leuasta vähän… Noin. Hellan telttu, miten ne ovat kovat, nuo posket! Miten ruskea sinä olet, sinä ruskeasilmä. Tulepas nyt tädin syliin…! Katso, katso, miten herttainen."
Viime sanat puhuu Lyygia Muttiselle.