Sitten sovitellaan matolaatikko saunan salvaimen juureen, jota vasten on asetettu pystyyn kaksi ongenvapaa: toinen paksu ja tuomesta leikattu, toinen lyhyempi ja merenruokoinen. Siinä huomaa Aapeli nurkan juuressa maassa myöskin poltetun jotain: puoleksi palaneita risuja. Kivijalkakin on vähäisen mustunut. Muttinen ajattelee:
"Mikäs siinä on rakovalkeaansa pitänyt, koirankuonolainen…"
Hän rapsuttaa korvallistaan.
Sitten lähtee hän menemään asumukselle, ottaen kuitenkin ensin mekkonsa ja hattunsa ja pukeutuen niihin. Tuon rohtimisen ja ryssänmallisen mekkonsa ja hyvin leveän hattunsa.
Siinä on tie, rannalla melkein nurmeen peittynyt, mutta selvempi ylempänä kuivalla penkereellä. Se nousee ensin kiviaidan luokse, Käkriäisen tekemän, jota on valmiina osa alareunaa ja muutama syli toista kuvettakin. Muu aita on vielä tilapäistä säleaitaa, huvilan ensi vuosina kyhättyä, paikoin jo vihertäväksi muuttunutta.
Kiviaidan takana on kuolleita omenapuita, jotka hän istutti tänne huvilaa rakentaessaan ja jotka pakkanen on hävittänyt. Siinä ne harrottavat mustina ja kuivina.
Ah, mikä joutava touhu oli niitä istuttaessa… Ja suojellessa hiiriltä ja jos joiltakin…
Ja sitten ne tuhoutuivat … niinkuin kaiken on aika tuhoutua.
Pitäisi ne kuitenkin hakkuuttaa pois, muistuttamasta niistä ajoista, jolloin monet haaveet vielä olivat kauniimmat kuin nyt.
Sillä täytyyhän ihmisen elää, koska on kerran syntynyt.