"Mokomaa. Juhlapuvussaan … kertoi tulleensa kaupungista, saaneensa emännöitsijän paikan Sandels-laivassa. Pyydäpä sellaista neitiä mihinkään. Närkästyi, kun käskin tuomaan puita liiteristä. Minua suututtaa, että se otettiinkin tänne? Parempi olisi ollut Leea. Tästälähtein teen itse kaikki, se on hauskaa. Saara … milloin nojaa ikkunanlautaa vasten, milloin verannan kaidetta. Ja juttelee, kuinka isoja kukkia tuossa ruusupehkossa on. Ja valkea pehko on ollut ihan täpösen täynnä! Mutta rastaat ovat muka syöneet täältä kaikki viinimarjat ja mansikat. Ja suutari Sinikanteleen pennut syöneet loput… ja Vaskilahden emäntä. Ei, minä en ole enää kesällä Putkinotkosta poissa. En."
Muttinen arvelee:
"No … saathan sinä täällä ollakin."
Lyygia ihmettelee, että Aapeli aikoo tulla tänne, ja on hyvillään. Hän jatkaa:
"Ihan kohta saamme kahvia. Minä jätin Saaran katsomaan, ettei se kuohu.
Hyvä oli sittenkin, ettei juotu siellä mökillä… En minä…"
"Niin, mutta", sanoo Muttinen. "Mutta jos sellaiset tarjoavat köyhemmät. Olisihan se loukkaus."
Lyygia myöntää kyllä, ja lähtee hakemaan vettä kaivosta, puutarhan alanurkasta. Mennessään lupaa antaa Muttiselle kahvin kanssa hunajaa ja ranskanpullaa.
Muttinen ajattelee, että sekö lieneekin äsken täällä niin hunajalle haiskahtanut. Hän katselee Lyygian keveää kulkua omenapuiden taakse. Oi, ihmeellistä, minkälainen hunajan haju täällä Putkinotkossa on…! Ja kuinka mukavalta tuo kulku näyttää: sellainen keppaiseminen, Lyygian hoikka vartalo, ja paljaiden jalkojen pienet, kiverät varpaat.
Kas nyt rientää Lyygia takaisin, ohimennessään hän nyökäyttää päätänsä, ja syreeniportista kadotessaan hän hyräilee taakseen katsellen:
"Kiikun, kiikun, kiikun…!"