Kun hän tulee keittiöön, seisoo Saara kyllä hellan ääressä, mutta kahvi on kuitenkin kuohunut pannun reunoille ja hellalle. Sehän vahinko! Juuri puhdistetulle hellalle! Voi nyt! Eipä Lyygia voi olla kysymättä, mitä Saara oli sillaikaa tehnyt? Saara väittää, että vesi oli loppunut potattikattilasta, kattila alkanut pihistä, Saara oli pelännyt, että emalji siitä irtaantuu. Ja kun hän oli nostanut potattikattilaa, silloin oli kahvipannu pursunnut hellalle. Kyllä se oli ennättänyt! Vaikka hän oli sen nostanut hellan reunallekin. Lyygia ei virka mitään, sillä näkeepä hän, että pannu on kuohunut keskelle hellaa, jossa se yhä on. Nyt kaataa Lyygia raitista vettä selvikkeeksi pannuun ja pyyhkii pannunsa jälleen kirkkaaksi. Hän tökkäisee kahvelilla perunoita, ne ovatkin kypsiä. Sitten rientää hän kuistille kattamaan kahvi- ja ruokapöytää. Saara jää paikalleen seisomaan, mutta salaa hän katsahtaa, meneekö tuo neiti keittiön eteisessä olevaan konttoriin. Siellä oli Saarakin kahvin ryöpsähtäessä hellalle. Konttoriin perukkaan oli hänellä tärkeää asiaa. Lennätti sinne nuo neidin kengät. Heti Lyygian lähdettyä vettä hakemaan juoksi hän ottamaan ne keittiön portaiden vierestä, saksanheiden alta, jonne hän ne aikaisemmin työnsi. Repäisi nopeasti kengät paperipussista ja vei eteisen konttoriin. Pussin hän poltti, ja silloin kahvi kuohahti. Nyt ovat kengät ihan entisellä paikallaan. Viimein! Saara oli aikaisemminkin koettanut niitä sinne työntää. Kun neiti oli mennyt konttoriin, oli Saara lähtenyt hänen perästään, kenkäpaketti valmiina selän takana. Hän oli koettanut tunkeutua neidin sivuitse pimeään konttoriin, jonka avaimet ovat neidin taskussa, udellut ja ihmetellyt, mitä kaikkia tavaroita konttorissa olisi. Mutta neiti oli tukkinut oviaukon laajalla takalistollaan. Saara koetti pujahtaa sisään hänen kainalonsa alitse, neiti sysäsi hänet takaisin ja sanoi, että mitä asiaa Saaralla sinne on. Tuskin Saara sai pakettinsa toistaiseksi piiloon.
Mutta nyt: ei huomannut mitään…
Ja iloisena onnistumisestaan istahtaa nuori Saara, kun neiti tulee takaisin ja alkaa pestä astioita, keittiön tuolille ja kertoo neidille:
"Siinä se onkin toinen meno … kun te täällä puuhaatte. Ei se sellainen se rouva. Mutta erossapa tuo jo on! Tapelleet olivat, natistaneet. Oli antanut Muttiselle selkään. Missähän se nyt lienee? Toisten miesten kanssa se kuului lentäneen … ja tänne kun tuli, makasi puoleen päivään, ei muka saanut maata… Ihmekös se … olisi tehnyt työtä. Vaan rötkötti. Ja sitä kun piti passata: minä olin vähän aikaa auttamassa. En minä sellaista… Kyllä se piikakin, joka tuli kaupungista, kyllä se sitä kirosi. Se kun keikkui valveilla kello kuudelta, ei antanut piikansakaan nukkua. Sellainen kiire oli herran kanssa riitelemään. Ja sitten päivällä makasi eikä saanut rauhaa muka missään…"
Näin juttelee Saara, istuen kädet takapuolen alla. Lyygia ei vastaa mitään, ja hänen sieraimensa värähtelevät, hän on hiukan mustasukkainen, että Muttisella on ollut vaimo. Ja samalla on hän ärtynyt, mitähän Saara hänestä itsestäänkin juoruaa, koska se tällä tavoin toisesta.
Eikä Saara lähde pois, vaikka Lyygia sanoo tulevansa yksinkin toimeen.
"Hyh", myhähtää Saara hänelle vastaukseksi, jatkaen kertomuksiaan, kuinka Muttinen ja se rouva morsiamena olivat olleet hyviä keskenään: metsissä olivat kaiket päivät kuljeksineet. Ja muuta, heh. Ja soudelleet…
"Eikö sinua tarvita kotona?" kysyy Lyygia. "Siellähän oli heinäkiire."
"Eipähän tuosta", vastaa Saara. "Usein se isä tekee heinää syyskuussakin, enemmän sitä vaan kuuluu tulevan…"
Lyygia sanoo: