Mutta vielä on Lyygian kaivettava laatikoita ja otettava sieltä lakanat ja muut. Sitten kääntää hän ovet tarkasti lukkoon ja juoksee Aapelin perästä, joka menee jo alas puutarhan portaita. Siinä täytyy Lyygian kuitenkin pysähtyä, voi, voi, sillä nyt häneltä unohtui ottamatta mukaan rusinoita, joita ilman Muttinen ei voi elää. Mutta pian juoksee hän takaisin sisältä. Kepsuttaa alas puutarhan ruohottunutta tietä, käsivarrellaan lakanat ja kädessä rusinapussi. Hartioilla on hänellä liehuva liina, punertavilla ja sinisillä kukilla koristettu, ohut kuin hämähäkin seitti. Kuolleiden omenapuiden kohdalla työntää hän rusinapussin Aapelin kuljetettavaksi. Eipä Aapelilla olekaan enää ryssänpaita housujen päällä: eihän sitä niin sentään sovi kansalle näyttäytyä! He panevat moottorin lukkoon. Ja sitten he menevät saunalle, ottavat siitä onkensa ja madot. Eivätkä he raja-aidoista välitäkään. Mutta niemen ympäri he tosiaan kiertävät … katsellakseen niitä viimekesäisiä paikkoja. Oi sitä kesää … heidän ensimmäistään! Kuinka ilma silloin oli autereista … aivan kuin kultatomua… Mutta nyt ehdottaa Lyygia, että kun he menevät lammelle onkimaan, eivät he enää riitelekään. Viime kesänä he riitelivät aina, aina. Jos Lyygia tohti ongella hiiskua jotakin, niin silloin se oli Aapelista paha.
"Niin, kun sinä säikytit kalat huudoillasi!" puolustautuu Aapeli.
Ja Lyygia puolustautuu:
"Mutta kuinka voi olla huutamatta, kun kala, kauhea, nykäisee! Mutta tänä kesänä minä olen hiljaa kuin hiiri."
Tulee huvilan portti, punaisen ja sinisen kirjava, lehdon varjossa. Se portti on tehty kuorituista haapapuista, sen päällyspuun ylitse kaartuu notkea raidan lehvä. Kun he avaavat sen, narisee se tuttavallisesti. Siitä he alenevat nyt viileään lehtoon, polulle, jossa leppien pitkiksi kasvaneet oksat sulkevat tietä, niinkuin viime kesänäkin. Aapeli kulkee hattu kädessä lehvien välitse ja taittelee oksia. Itikatkin pistelevät siellä niinkuin menneenä kesänä. Tuossa on kallio, jolla he silloin kävelyretkillään istuivat. Ja sitten jatkuu taas tie, mutta kapeampana, he eivät mahdu käymään vieretysten. Se ura nousee rannan suurille kivilohkareille. Aurinko paistaa niin että kivet ovat vielä aivan lämpimät. Matalan vastarannan lepikko on tumma. Hyttyset tanssivat auringon punertavassa hohteessa. Lahden suu kiiltää hopeisena.
Mutta kukapa kulkee heidän perässään, vaikkeivät he sitä huomaa? Onko se kalevalaisen metsän sinipiika? Saara se on. Hiljaa hän tulee. Kun lehto sakenee, kulkee hän nopeammin. Avautuu pieni aho, hän jää tuokioksi sen toiselle puolelle ja kuuntelee leveä suu auki. Niin menee pari minuuttia. Saara kiertää vielä ahon yläreunaa myöten. Hän tahtoisi tietää, mitä he tekevät. Sen hän on jo matkalla kuullut, etteivät he aiokaan katsella aitoja. Tulee korkea koivikko, puhdasrunkoinen kuin kauniin marmorikirkon pilaristo. Ruoho puiden juuressa on kaunista. Ja sitten alkaa havuinen ja kuiva polku, petäjikön halki raivattu. Se vie niemen kärkeä pitkin. Pohjoiseen päin suojaa sitä vuori, joten siellä ei tunnu hienointakaan ilmanhenkäystä. Ja sitten tulee auringonkylpypaikka: lämpöisesti hohtavaa hiekkaa, toisella puolella kätkevä kallioseinä. Hietikolla Lyygia huudahtaa:
"Onkohan täällä vielä se uuni, jossa viime kesänä kahvia keitettiin?
On, on se."
"Entä tuo toinen poukama. Siellä ui joku … kädet pohjassa", sanoo Aapeli. "Mikä lienee ollut, hylje … mutta punainen. Muistutti hiukan sitä aallotarta, joka sukeltaa typerän Böcklinin taulussa. Sen taulun nimi on Aaltojen leikki."
Siten kulkevat he jälleen. Lehdossa uinuu illan viilenevä varjo, ja siellä on lehmiä, Käkriäisten karjaa. Lyygia tuntee hyvin ainakin Yömin, joka on punaisen ja mustan kirjava.
Mutta siellä on myöskin härkä. Lieneeköhän Käkriäisen mullikka kasvanut näin paljon viime kesästä? Muttinen arastelee hiukan härkää. Se katselee heitä nyt ja ynisee, ja alkaa tulla kohti. Muttinen kiipeää kalliolle, ja Lyygia hänen perässään. Korkean kukkulan harjalle he joutuvat.