Päivä paistaa vuoreen. Valkea jäkälä leviää siellä kuin mikäkin tuuhea matto, ja tuolta kuusien ja koivujen ylitse, joiden huiput nousevat heidän jalkojensa juuresta, näkyy Saimaa, autereisena ja tyynenä. Vain tuokion oli päivällä heikkoa tuulta. Nyt se on lakannut. Ulappa muuttuu vähitellen omituisesti punansinertäväksi. Pilvistä se vivahdus tulee. Niitä on kohonnut ilmanrannalle, auringon alle, joka saa yhä punaisemman värin. Pilvet tapaavat jo alenevaa aurinkoa ja luovat veteen paitsi heijasteita päärmeittensä kellasta punansinisen kokonaiskuvansa.
"Voi kuinka täällä on kaunista … Putkinotkossa!" huokaisee Aapeli, pistäen rusinan suuhunsa.
Ongelle on jouduttava.
Saara on kääntynyt laakson toisella puolella takaisin. Kuka heidän perästään juoksemaan: ihan ympäri ne tosiaan kiertävät. Ja kapuavat kalliolle. Saara on pysähtynyt ja sanonut itselleen:
"Minä … hatsunen!"
Sitten on Saara lähtenyt takaisin huvilalle ja sieltä oikopolulle, joka vie Putkinotkon mökille.
Mutta Aapeli ja Lyygia laskeutuvat jälleen uuteen rotkoon. Kiipeävät rotkosta taas kummulle, vähän äskeistä matalammalle. Ja silloin alkaakin kuulua edestäpäin meteliä ja huutoja. Rosina Käkriäisen ja lasten ääniä.
Tuossa on Putkinotkon lampi vuoren alla. Lammen toisella puolella mäki. Sen harjalla kuumottaa tumma mökki, ja vielä tummempi riihi. Ja niiden takana kiiluu saarinen ulappa.
Lampi on syvällä ja musta. Ehkä neljänneskilometriä pitkä, mutta niin kapea, että se näyttää mahtavalta joelta. Taivas hohtaa tummansinisenä sen keskellä, mutta rannat ovat metsän varjossa. Toisessa päässä leikkii lammen kalvolla hopeinen iltapäivän aurinko.
He laskeutuvat vuorelta. Äänet kuuluvat selvempinä.