Mutta äänien ylitse kaikuu suokurpan itku, kun lintu lentelee levottomana lammen perukassa niityllä, pesäpaikkansa ympärillä. Kurppa huutaa kimeästi ja erämaisesti.
Tämän vuoren juuressa on sakea lepikko. Sinne nyt polku painuu. Ja yhtäkkiä tulee ruispellon aidan nurkkaus. He kapuavat aidasta ja kiertävät kovaksi tallattua polkua rukiin reunaa pitkin. Kuinka ruis tuoksuaa … viileältä. Ihmeellistä täällä maalla! Tähkäiset oljenkorret kallistuvat heidän polulleen. Ja kas, ruiskukkia. Niiden sininen hohde reunustaa pellon juurta kuin mikäkin hohtava matto. Entä horsmat Käkriäisen raunioilla…!
Siinä he seisovat hetken. Lyygia äännähtää:
"Katso, miten aurinko punertaa tähkäpäissä."
"Entä herneenkukkia, kirjavia…" tietää Aapeli.
"Valkeita ja tummanpunaisia", sanoo Lyygia.
Mökin savupiipusta leijailee sauhua.
Tulee niitty: sielläpä lemahtaa vielä viileämmältä kuin pellolla.
Lemahtaa angervoilta ja lammen vedeltä, ja kuivuneilta heiniltä.
Heinäväen juttelu kuuluu aivan tuosta viidakon toiselta puolelta.
Kun he pujahtavat sakeaan pajukkoon, mennäkseen lammesta onkimaan, rähähtää Hurja haukkumaan. Rähähtää niin että kaiku hyppii metsänrinteillä, ja Maunon Pertta alkaa laulaa. Mutta Hurjan haukunnasta ja Pertan säkeiden välistä ärähtää Juutas Käkriäisen ääni:
"Häh, mitä, Saara? Ja minä … kun en kärsi sellaisia puheita … epärehellisiä. Rehellisyyttä minä…"