Mutta lammesta, jonka kalvoa eivät kalat enää vesirenkaillaan riko, kuvastuu mäki ja torppa yhä selvempinä.
Heinämiehet alkavat lähteä rannalta. Ensin Leja, Aapeli Muttisen ja
Lyygian perästä, joiden kintereillä Topi ja pikku Sanelma kepsuttavat.
Onhan Lejan mentävä lehmiä noutamaan. Hän eroaa Muttisesta ja Lyygiasta
ja lähtee juoksemaan isolle aholle päin.
"Mistähän ne juhkurat nyt löytyvät?" kuului Leja virkkavan.
Silloin huutaa Lyygia hänelle, että lehmiä oli nähty tuolla vuoren takana. Yömin hän oli varmasti tuntenut. Siellä ne Käkriäisten lehmät lienevät. Ja Saarakin sanoo, että siellä ne olivat lehmät. Iloisesti kiittää Leja neuvosta neitiä, ja alkaa rientää lammen päätä kohti, ja sitten suoraan poikki luhdan ja kankaan vuoren toiselle puolen.
Saara on noussut laiskasti paikaltaan, tullut katsomaan Topin ja Sanelman kaloja. Hän lupaa syödä mokomat tiistit pyrstöineen pää edeltä. Ja hän ihmettelee herralle:
"Ei tästä lammesta enää saa kaloja. Ennen siitä sai. Ananias veti kontilliset: kun pisti siihen sakeanverkon riekaleen, niin tuota pitkiä särkiä … niinkuin mitä lahnoja. Ja ongella sai yhtenä aamuna satoja kaloja. Mikähän siinä on, kun siitä ei enää saa?"
Niin ihmetellen kulkee Saara Topin, Sanelman, Muttisen ja neidin perästä ylös mäkeä.
Maunon Pertta huudahtaa niityltä:
"Ja yötyötä kun minä en tee! En milloinkaan … tällaista, hihi. En."
Pertta Kinnunen heittää siis haravansa karheelle, sukaisee ylleen röijyn ja alkaa rientää mökille niinkuin toisetkin.