Eihän Malakias toki ilmoita Muttiselle, että isälläkin on ollut viinaa, jos hän sattuikin iloissaan virkkaamaan sanan siitä hyvästä viinasta.
Eikä häneltä suinkaan udella.
Ja sitten Malakias lähteekin hakemaan saunapuita. Hän arvelee vielä ainoastaan nousten paikaltaan ja katsellen kattoon, päässä se Aapelin vanha ja kehno knallihattu:
"Olisi se tässä taudissa toista kuin nuo matokassin pavut… Ja alkakaa siitä tulla, pojat ja Sanukka! Ei niitä puita enää paljoa tarvitakaan. Kaksi kiukaallista täällä on jo lämmitetty. Jos kolmannen lämmittää, niin paistaa saunassa vaikka Kenkkuinniemen ja koko maailman. Ja Sahan hovilaisetkin vielä paistaa, kypsiksi kuin nauriit. Mutta jos olisi sitä … tarvitsisi välistä olla tautien ja rohtojen tähden…"
Sanelma ja pojat lähtevät. Jopi pinkaisee kuitenkin ensin kartanolle, viemään talteen rahojaan. Toisille ei hän ilmoitakaan, minne hän ne vie.
Topi arvelee, että Jopi vie ne kuin harakka piiloon. Ja Topi kehottaa Malakiasta antamaan rahansa hänelle, etteivät ne putoaisi metsässä. Sanelma olisi valmis viemään Malakiaksen lantit äidin talteen. Mutta eivät Topi ja Malakias uskokaan hänelle niitä. Malakiaksen rahat kourassa pönttää nyt Topikin pikku Jopin perästä pihalle. Malakias ottaa kirveen ja astelee Sanelma kintereillään hitaasti rannalle päin. Koppahattu on Malakiaksella otsalla, ja pörröinen tukka niskasta pystyssä.
Mutta Muttinen painaiksen saunaan. Kotaan asettaa hän juurihattunsa, joka on epämukava näin ahtaissa paikoissa. Saunan matala ovi aukeaa, hehku ja helle lyövät häntä vastaan. Kyykkysilleen täytyy taas kumartua. Mieluisa hehku ja helle suuren ja mustan kiukaan nielusta, joka loistaa puolillaan hiiliä. Ja se säkenöi kultaisine kiiluineen niin, että silmiin koskee, kun kurkistaa kiukaan alle. Siellä lekkuu vielä keltaisia liekkejä, ja hiilten keskellä loikoo palavia kekäleitä, melkein sylen mittaisia. Muutamia puita on jäljellä myöskin saunan permannolla.
Niitä hän nyt työntää uuniin, hiilien ja rätisevien kekäleiden päälle, ähkien ja ponnahtaen takaisin, sillä tulen hehku käy tuimasti naamaan. Ah sitä tuimuutta! Onpa se … hänestä rakasta. Rakasta on savukin, joka pakottaa irvistelemään ja vettä valuvat silmät umpeen. Hän yskii ja laskeutuu ihan maanrajaan. Siihen hän istahtaa. Kuumalle penkille, vastapäätä kiukaan punaista kitaa, nokka maata kohti. Hän ihailee jälleen saunaa, oikeaa maalaissaunaa, pitkästä aikaa. Sininen savu täyttää kylyn. Ja vähitellen se hiukan selvenee. Onpa se savu hänestä niin pyhä kuin Sebaoth, joka muinoin täytti savuna todistuksenmajan.
Ylhäältä kuultaa lakeisreikä, kiskoo savua … niinkuin Käkriäinen piipustaan.
Nyt alkaa erottaa lauteetkin: siellä on Aapelin loikomapaikka, samanlainen kuin huvilankin saunassa. Se on hyvä paikka, leveä ja oikein mukava.