Pikku Sanelma ja Jopi juoksevat tuvalta saunaan. Pujahtavat Muttisen ja Topin sivuitse sisälle. Sanelma kantaa helmassaan perunoita, jotka hän heittää kiukaan eteen. Jopilla jälleen on kourassa kaloja ja hampaissa ruosteinen veitsi, Ananiaksen takoma isosta rautanaulasta. Jopi puhkoo kalat ja heittää suolet uuniin, mutta Sanelma kyyristyy permannolle ja työntää perunat hiilistöön, sihisevien puiden viereen. Nopeasti ja noitaisten vetää hän hyppysensä takaisin hehkusta.
"Vai pimeä se on syksyllä", jatkaa herra, haluten kuulla lasten tarinoita. "Ja silloin te … istutte tuvassa kuin hiiret … illalla…"
Topi kynsii suomuksia kaloistaan ja pistää kalansa tikkuun paistumaan.
"Niin", sanoo hän… "Ja kun tuulee, jylisee… Metsässä jyskää, kaatelee puita…"
Jopi on istahtanut lattialle. Hän vilkaisee kotaan, jossa hämärtyy. Ja vilkaiseepa saunan perukkoihinkin, sillä siellä on jo ihan mustaa. Topi siirtyy Malakiaksen luokse lauteiden portaille. Topi kehaisee:
"Ja kiirepä tuo on Jopillakin silloin pellolta tupaan, nurkan takaa…
Tuskin malttaa paukauttaa ovea kiinni… Se pelkää…"
"Niinkö pelkää?" arvelee Aapeli.
"En mie mitään … pelkää", virkahtaa Jopi hiljalleen, ja vaikenee jälleen.
Topi sanoo:
"Se lintu silloin … pöllö… Se kun istui veräjän seipäässä … talvella… Sillä … silmät kiiluivat."