"Repimistä?" ihmettelee Muttinen.
"Niin", vastaa Topi. "On sitä… Voi pi-rru! Apulaisia pitäisi olla … meille pennuille. Nyt … ensiksi tuo heinä. Ja kun se heinä on tehty, niin sitten se ot-rra. Ja kun se ot-rra on leikattu, niin se r-rukiin leikkuu! Ja sitten se kau-rra! Voi p-rrkele!"
Aapeli nauraa Topin jutuille, ja ilostuu, että saavatkohan he tosiaan nyt katon päänsä päälle? Mutta jos eivät saa, pitäisiköhän niille rakentaa? Mutta sitähän ne taitaisivat odottaakin. Silloin niille pitäisi kaikki tehdä. Kuka tyydyttää rahvaan ahnastelua? Asukoot … missä asuvat. Ihme, että ne tällaiseenkin tottuvat! Mutta … kukin omain vaatimustensa mukaan. Ja omien voimiensa… Ei hän enää hätyyttele Juutasta pyytämällä rakentamaan. Kummastelee ainoastaan näiden elämää. Niin ovat saaneet hänet … väsytetyksi.
Ja kirjakauppias ajattelee, millaista talvi mahtaa olla täällä saunassa: moisessa pari syltä leveässä putkassa. Kinoksien keskellä kymmenisen henkeä … punanahkoineen. Lumisten ulappain takana, metsässä… Nuo lapset, jotka ovat juoksennelleet vapaina kaiken kesän, melkeinpä alasti … niinkuin ainakin metsäläiset… Ja se kesäkin on niin lyhyt. Nyt jo illat pimenevät.
Hetken päästä virkkaa Muttinen Topille, puolittain omissa mietteissään:
"Ja sitten … kun se kaura on otettu ja perunat otettu… Sitten se on syksy. Ja pimeä…"
"Niin se on", vahvistaa Topi, jonka puhe katkeaakin siihen. Kiukaan uudestaan virkoavassa loimussa näyttävät hänen kasvonsa tulevan yhtäkkiä vakaviksi.
Aapeli painautuu takaisin saunaan, mutta asettuu nyt kynnykselle, Topin viereen. Kohentelee tulta. Kultaiset liekit pyyhkivät kiukaan mustaa otsaa ja pullahuttavat sen päältä pehmeää savua.
Topi toistaa:
"Pimeää se on … niinkuin piki … syksyllä…"