"Lutikoita!" ääntää Muttinen ja nousee nopeasti penkiltä. "Kuinkas niitä! Ja mikset sitä ennen sanonut."
Topi nauraa pienet silmät melkein ummessa, nauraa herralle, joka törmää ulos. Malakias urahtaa saunasta verkalleen:
"Onhan niitä … kun täällä asutaan."
Herra riisuu kodassa paitansa ja tarkastelee sitä. Olipa niitä…! Onhan suomalaisissa lutikoita. Nyt ravistelee hän ne ovesta lastukolle, ja ottaapa jalasta virsunsakin. Puhisee:
"Sukatkin täynnä. Ja housut … turkkilaisia."
"Ruuniaivinaiset!" tirskuu Topi.
"Niin, sinä… Ja te olette asuneet täällä koko kesän? Kaikki?" ihmettelee Aapeli.
Topi ei voi naurultaankaan vastata. Hän nauraa melkein äänettömästi, silmät litteinä. Suu ammottaa oven kamanaa kohti, ja vähän väliä hän purskahtaa äänekkääseen nauruun. Hän muistaa, miten Muttinen äsken kääntelehti. Ja sitten hän muistaa, kuinka herra muutamanakin kesänä kääntelehti samalla tavoin lammen rannalla. Oli mennyt ongelle ja asettunut seisomaan sille paikalle, jossa rotakollaa pidetään ja jossa on keltiäisiä. Paljasjaloin hän siinä seisoi ja onki. Ja alkoi hangata toisella jalalla toista nilkkaansa. Topi oli silloin katsellut ja nauranut niinkuin nytkin. Aapeli oli alkanut kyhnyttää itseään, ja viimein huomannut ne polttavat muurahaiset. Silloin oli Topi purskahtanut äänekkääseen nauruun, ja sanonut, että ne olivat keltiäisiä. Samalla tavalla ravisteli Aapeli tässäkin itseään.
Vasta sitten kun Muttinen on jälleen pukeutunut ja seisoo kodassa ja Malakias on selitellyt hänelle, että kaipa he asuvat talvenkin saunassa, koska täällä on lämmintä kuin käenpesässä, rauhoittuu Topi ja arvelee:
"Eivät ne pure muuta kuin ennen nukkumista. Ja enopa tuo onkin tullut tänne … sitä varten, että tupa korjataan. Isä ei … ole joutanut, sillä on työtä … r-repimistä…"