Ne uudet hommat alkavat nyt … viimeinkin.

Mutta tuskin ne ovat päässeet alkuun, niin nekin tuovat Rosinalle uutta huolta. Nyt vasta suuntautuu ajatus siihen, mihin ne voivat viedä: kaikenlaisiin ikäviin rettelöihin, ruununmiestenkin kanssa…

Ja häpeään ehkä.

Mutta eihän Rosina muuta voinut! Tällaisella perheellä olisi nälkään näännytty. Lapsia! Ja ne niistä, joista pitäisi apua jo lähteä, millaisia ne ovat? Älykäs ja reipasluontoinen Ananias … kun siitä tulisi reilu mies! Mutta nyt se joutuu jo näihin hommiin avuksi. Entä Saara!

Se Saara!

Rosinan mieli myrtyy Saaraa ajatellessa. Saara oli ollut kaivelemassa hänen kaupunkinyyttiään illemmalla, äidin mennessä lypsyltä tupaan. Saara oli silloin tuvassa yksinään. Maunon Pertta ja Sanelma, joiden mukana Saara oli tullut vastoja tekemästä, seisoivat pihalla ja juttelivat Muttisen kanssa. Saara penkoi nyytistä niitä Rosinan rohtopulloja, se kun aina kaikkea kaivelee. Oli saanut käsiinsä paitsi korpinrasvoja ne tipat. Rosina oli siepannut ne häneltä pois. Mutta Saara oli sanonut, että mitä noista peittelee, kyllähän ne tietää: mitä muka tuollaisilla, ei niistä mitään apua lähde. Rosina kysyi, että mihin niistä ei lähde apua. Mutta Saara ei ollut enää vastannut. Oli vain kääntynyt selin ikkunaan, ja siinä seisonut. Eikä Rosina ollut voinut enää kysellä lisää, niin ovat tällaiset asiat ilottavia, äidin ja tyttären välillä. Ei lyhyeen tuokioon. Mutta kuitenkin tahtoi hän tietää jotain. Kuitenkin hän tiukkasi Saaraa vastaamaan, onko totta mitä Maunon Pertta sanoo, että Saara on rypenyt miesten kanssa? Saara nytkähytti pystäjä olkapäitään, ei tunnustanut mitään. Ja rupesi nyyhkyttämään.

Illan taivas paistoi keltaisena. Päivä oli kyllä mennyt Saaralta rupatellessa, mutta hiljainen ilta toi tuumimisen. Kitkeriä muistoja tervahöyrystä, jossa hän oli pitänyt lystiä sen yhden laivamiehen kanssa, mutta josta hänet oli ajettu pois. Ja sitten tuli viimekesäisestä naurusta itku. Eikä se laivamies tule ottamaan häntä, mutta vain kirjeissään latkuttaa. Saara oli tänään yrittänyt päästä teeterskaksi tavatakseen häntä satamissa, joskin myös tämän ikävän kotielämän vuoksi. Ja oli heittäytynyt sitä varten Eeli Persikan kynsiin. Mutta Lutmitvuorelta lähtiessään ei Persikka ollut luvannut mitään, se rutkale.

Nyt oli Rosina vaipua maan alle, kun Saara lopuksi sanoi, että itsehän äiti oli lähettänyt hänet sinne tervahöyryyn. Syytti Rosinaa, samalla kuin myönsi tällä syytöksellään todeksi Maunon Pertan ja muiden jutut.

Enempää ei Rosina tahtonut kuulla. Ei voinut, oli se kuultava mitä tahansa. Aavisti äidille kaikkein surullisinta ja katkerinta. Ja hän käski Saaraa nopeasti olemaan hiljaa, ettei olisi puhunut lisää, kun Juutaskin tuli tupaan. Juutas tuli etsimään papereita tupakkoihinsa. Rosina ei vastannut Juutaksen kysymykseen, mitä hän Saaralle muka motkotteli, vaan pujahti konttoriin, kantamaan pöytään illallisruokia. Pertta Kinnunen näet tahtoi syömistä.

Ja vieläkin myyttäisi Rosina Saaralla viinoja, jos se tosiaan saisi paikan oikein laivassa.