Omaa syöntiään ei Rosina muista. Päivä on mennyt, helteineen ja puuhineen.
Aletut uudet puuhat tuovat painavaa huolta. Mutta täytyy otella.
Miksi se kana oli kuollut juuri tänään, jolloin näitä alettiin?
Ei, ei ollut neidistäkään Rosinalle apua. Ei tahtonut auttaa! Sillä kyllä se ne tietää, herrasihminen ja kouluja käynyt. Se ei tahtonut.
Ainainen epäilys ja vihakin parempia kohtaan tuikahtaa Rosinan sydämessä.
Yksin hän on tässä perheensä puolesta taistelemassa. Jos ei häntä olisi, ei apua muutakaan … mistään. Apua näille … hänen omalle lihalleen ja verelleen.
Yksin sallittuakin vastaan kamppailee.
Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. Sanoo Esterinkin kantavansa, toisella käsivarrellaan. Ylen hellästi huokaisee hän ja naurattelee pikku Repekalle:
"Oletko sinä … oletko sinä äidin tyttö? Oletko sinä minun kultaiseni!
Voi pikkuistani! Oletko, oletko sinä äidin pikkuinen p—eru?"
Uninen pikku Repekka ynisee puolittain iloisesti: