"En mie oo äitin pielu."
Kolmaskymmeneskuudes luku
Nyt istuu mukavuutta rakastava Muttinen huvilansa kuistilla. Korituolissa ja keskellä pehmeitä pieluksia, jotka Lyygia on sovitellut hänen ympärilleen. Onpa Aapeli sitäpaitsi kääritty paksuihin huopiin, ja villainen pipomyssy on hänellä päässä. Kello on yli puoli yksitoista. Lyygia askaroi sisällä, Aapeli on kuistilla yksinään.
Ilta tuntuu syksyiseltä. Kuu paistaa, tuolta parikymmentä vuotta sitten kasketun ahon takaa, melkein täysi, mutta himmeä kuu, keltainen ja punertava. Sitä kuuta muistuttaa suuri paperilyhtykin, joka palaa lekuttaen pöydän kohdalla kuistin katossa. Toinen paperinen lyhty, sinisillä ja keltaisilla kuvioilla koristettu, loistaa kuistin toisesta päästä. Ja näiden kahden lyhdyn välissä riippuu köynnöksenä muutamia pienempiä.
Aapeli kirjoittaa jotain. Välistä hän katselee ylös siniseen kattoon ja noihin paperilyhtyihin, ja katsellessaan hän muistaa, että tuon sinikeltaisen lyhdyn hän sai kauan sitten Lauri Falkilta. Siitä lienee yhdeksänkin vuotta. Yhdessä he olivat lyhtyjä ostamassa, tehdessään kerran talvella lähtöä tänne Putkinotkoon, viettämään kahden kesken joulua. Aapeli osti pallomaisen punaisen lyhdyn. Ja Lauri Falk hänelle lahjaksi siromman, japanilaisen ja sinikeltaisen. Näiden valossa he sitten, kun Käkriäiset olivat menneet Aapelin ja Laurin joulupuulta mökkiinsä, viettivät hiljaista iltaa pakinoiden ja lueskellen kuuman viiniglögin vieressä. Täällä ne lyhdyt olivat unohdettuina monet vuodet, huvilan ullakolla, kunnes Lyygia ne löysi. Nyt tänä iltana saivat toisia tovereita: nuo muut ja pienemmät lyhdyt. Ne jälleen ovat Aapelin rouvan varustamia häihinsä, Muttisen kaupunkilaistalossa vietettyihin… Pian ne joutuivat ullakolle, nekin … siellä kaupungissa, lyhyen onnen jälkeen…
Eikä Lyygia, joka ne siellä näki, oikeastaan suvaitsisikaan niitä, koska hän sai tietää, kenen hankkimat ne ovat ja mitä varten… Lyygiaa sellainen harmittaa.
Mutta nehän ovat vielä aivan ehyet ja muutenkin sievät. Siksipä ei hän malttanut olla tuomatta niitä tänne, Putkinotkon iltojen iloksi… Juuri äsken pisti hän kaikkiin lyhtyihin kynttilät ja ripusti ne palamaan kuistin kattoon, ikäänkuin tuliaisjuhliin.
Eipä niitä häälyhtyjä tarvitse muistaa, jos oikein järkevästi ajattelee.
Pöydällä on, paitsi kirjoja ja papereita ja tietysti myöskin karamellejä, lamppu. Yöperhoset räpistelevät sen lasin ympärillä, josta suuntautuu heijastus kattoon ja valaisee siitä sinisen pyörylän.
"Hohoi, niin se aika menee", huokaisee Aapeli jälleen tuohon loistavaan pyörylään tirkistellen. Sitten hän kirjoittaa, hitaasti ja rauhallisesti, maiskutellen namusia. Hänen harmaissa silmissään on sekä onnellinen että alakuloinen hymy.