"Ja lueskelemassa iltapuhteilla kirjoja. Kauniita kirjoja, joissa puhuttiin kansastakin. Ja vaikka olin tullut rusinoiden ääreen suoraan kansakoulusta ja näin tiskin takaa joka päivä tuota niin sanottua kansaa, niin muutamina vuosina ennätin kaunistua sellaiseksi, että kun sitten sain hankituksi vaivaisen kirjakaupan ja viimein huvilankin, olin kansaan nähden varsin kummallinen. Aivan tavaton! Oikea herra. Ja siihen aikaan, jolloin luulin Böckliniä taiteilijaksi ja pidin antiikkisaiheisista sankarirunoista, otin minä Juutakseni tänne mökkiin voudiksi. Eihän Lauri Falk aina voinut täällä unikkoja viljellä. Tarvitsin miestä, joka vartioisi asumustani talvella… Ja Aapelipa osasi valita miehen, hän, joka tunsi kirjoista kansan ja tiesi, että se on Saarijärven Paavoja. Mitäpä siitä jutella, että löysin hänet metsämökistä: kaiken olet kuullut. Sen kyllä herrakin huomasi, ettei se mökki ollut niin siisti kuin kirjoissa kuvaillaan salolampien rannoilla uinuvia metsämökkejä. Ei kukkivan pihlajan oksia ikkunanpielissä … silloin oli kesä. Mutta seinien raoissa punanahkoja … niinkuin yhäkin monella mökin Juutaksella. Ja onhan niitä täällä taloissakin. Eikä avattua raamattua pöydän päässä telineellä. Ja porsas oli melkein puhtain niistä pienistä, jotka leikkivät keskenään kätkyessä. Sellaista on enimmissä Suomen tölleissä… Mutta ne huomionsa työnsi Aapeli ajatuksistaan, jollakin tavoin surullisina ja ikävinä. Ja hän katseli kansaa sillä tavoin kuin on sitä totuttu katsomaan: mainiona. Ajatteli, että tämä Juutas-poloinen olisi esimerkiksi kovin ahkera, koska talonpoika yleensä on sellainen. Ja tietysti vilpitön. Tai ainakin uskoi Aapeli hänestä tulevan mainion, jos ulkonaiset olosuhteet sen sallisivat. Onpa hän koettanut niitä suhteita parannella … minkä on ymmärtänyt. Ei hän paljoa ymmärrä. Mutta pois oli Juutas saatava sieltä korvesta, joka oli viljelijälle vielä hirvittävämpi kuin tämä, raatamasta tosiaan orjan possakoita ahnaalle ja saidalle talolliselle. Aapeli antoi ihmisveljelleen muka paremmat ehdot. No, onnellinen kai Juutas niistä ensin oli. Ja kiireestipä pisti Rosina karstaisen kahvinpannunsa liedelle, ja sen pannun tulista nestettä juoden tehtiin sopimus, suullisesti kuin komean herran kelpasi. Ja hyvältä maistuikin Aapelista se kahvi, jota hän höysti myöskin muulla kuin taskussa tuomallaan konjakilla: mukavalla tunteella siitä, että hänpä täyttää kansaa kohtaan velvollisuuttaan. Ja ajaa samalla … omaa etuaan. Mutta kuinka voi ihminen auttaa toista? Minusta ei ole siihen. Olenhan hiukan koettanut, mutta… Ja mitäpä se nyt? Tarvitseeko työn onnistua? Eikö pitäisi riittää vain, että koettaa vähän auttaa…? Ja sitten haaveilin, kuinka tämä kansa, kun se saa ahkeran työnsä tuottamat edut, vaurastuu täällä. Pellot paranevat hurjaa vauhtia … muka. Ja rahvaan mökki on lopulta ilman punanahkojakin… Lupasinpa heille palstankin täältä … jos he täyttäisivät komean herran ehdot: vaalisivat hänen omenapuitaan … ja muuta vähäistä. Lupasin … hm, oman etuni vuoksi: että he nuo ehdot täyttäisivät. Sellainen houkuttelu oli itsekästä. Ja kaduinkin, raukka, lupaustani: Putkinotko kävi rakkaaksi minulle. Olin hyvilläni, etteivät he ehtoja täyttäneet. Ja samalla heiltä sitä vaadin! Se oli … rangaistukseni, se, etteivät he täyttäneet! Että toivomukseni saivat pitkän nenän. Olin näet aikonut elää kesät ja joskus talvisinkin täällä … niinkuin ainoastaan kansan seurassa saattaa elää. No, sinä tiedät, mitä siitä aikeesta tuli. Harmi … nähdä heitä porsaina. Ja puutarhani rappiolla. Juutas, joka ei luonnollisesti välittänyt ryytimaistani, valitteli, että pellot tarvitsevat niiden asemesta mutia. Ja … oikeassa hän olikin: tärkeämmät ovat kuitenkin köyhän pellot kuin kauneimmat omenapuut. Ihmisen henki, kurjankin, on kalliimpi turhaa ylellisyyttä. Ja kuolivathan nuo omenapuuni, niinkuin monet muut senaikuiset tuumani. Miksi ne kuolivat? Siksi, ettei näistä seuduista oikeastaan niille ole, liian kylmistä. Ei ainakaan ennenkuin lajit on tänne koulittu … vuosisatoina. Narri olin, että niitä istuttelin. Narri ja herra Käkriäisen silmissä, tahtoessani häntä mokomia vaalimaan. Ihmekö, jos hän kohteli sitten muussakin herraa herrana. Enkä minä ensin osannut häntä pahoin kovistella. Tuota kiviaitaa, joka kuului Juutas-raukan lupauksiin, odotin vähän aikaa … seitsemän vuotta. Sitten se nousi kontrahtipaperin nojalla. Ja jäi kesken, koska näet lakkasin kovistamasta. Mutta alussa, ah, kuinka hyvin Luoja itsekkyyteni rankaisi! Niinkuin kuningas Kambyses muinoin torjui egyptiläisten nuolet antaen sotamiehilleen kilviksi kissoja, joita egyptiläiset pitivät pyhinä, niin torjui myöskin Käkriäinen Aapelin kiristyksiä lisääntyvin lapsiparvin. Hyvin se parvi lisääntyi, ja lisääntyivät Putkinotkon mökissä punanahkat. Ja lisääntyi Juutakseni makailu … sillä eihän hänestä, joka ei ollut tottunut isännöimään, ollut elämään omin valloin… Eikä Aapelista hänen kasvattajakseen. Juutas isännöi itsensä vähitellen viinarokariksi…"
"Mutta nytpä ei huvilan avaimia annetakaan talveksi Käkriäisille", huudahtaa Lyygia. "Nytpä täältä ei kenkiä viedä, Aapelin, muistatko?"
Muttinen vastaa:
"Mitä joutavia, tuo kenkäjuttu! Hän … tarvitsi niitä kenkiä, mudanvetoon. Ei hänellä ollut muita. Mutta kiitos silti mammonani vaalimisesta, Lyygia! Mutta … tuota noin, mitäs minun piti sanoa? Niin, olipa hän isännöidä veden ja lumen satamaan tuvassa niskaansa. Täytyihän herran silloin nurista. Mutta Juutas lohdutti, että ensi kesänä hän korjaa nurkkansa… Ja katso kummaa: tekipä hän tosiaan tuonne alimmaisen aittansa taakse sen vinon rakennuksen, kun hankin hänelle apumiehet työhön. Se on tosiaan, uudelleen kehuakseni, valtava ihme. Ja se riittikin vuosiksi. No niin. Kun herra sitten jälleen tiukkeni hänen tuvastaan, niin suuttuipa Käkriäinen: ärjähteli Aapelille, uhkasi melkein ajaa hänet pirtistään ulos. Mitäpä tarvitsi Aapelin mennä isännöimään hänen tupaansa? Haha. Silloin närkästyi mahtava herrakin. Täytyihän Käkriäisiä nyt väkisinkin … kasvattaa. Tosin piileskeli Juutas pari viikkoa metsissä ennenkuin pisti variksenvarpaansa eli paremminkin puumerkkinsä kirjalliseen sopimukseen. Ja sitten hän teki tuon kiviaidan… Mutta nyt on herra kasvatukseen väsynyt: ei hän enää jaksa."
Lyygia sanoo:
"Niin, niin, kyllä Käkriäinen lopulta tottelisi, jos sinä osaisit olla hänelle vaativa. Hän on talonpoika … pitää ennen muuta itsestään huolta."
"Sellaisia ovat muutkin, niin sanotut sivistyneet", arvelee Aapeli. "Ja onhan se inhimillistä. Mutta … vaatia minun pitäisi! Ja mitä olen saanut heiltä osakseni, kun tein tuon kontrahdin? He ovat alkaneet minua suorastaan vihata. Sen olen huomannut. Yhä kiukkuisemmaksi on se viha tullut. Ja onhan se luonnollista: miten muistaisivat metsän lapset, kuinka paljon enemmän toiset lähimmäiset voisivat heitä tiukata? Ja olenko edes antanut heille kaikkea, mitä sivistys vaatisi antamaan? Olenko antanut heille … oikeutta? Rehlehteeraapas sitä! Ja minä kun tahtoisin heidän ystävyyttään. En pakosta, vaan ihmisen vapaasta tahdosta. Mitä suloutta on väkisin annetulla ystävyydellä? Alla piilee katkeruuden myrkky. Kuinka syvän ja intohimoisen vihan näin Rosinan silmissä kiehuvan silloin, kun pakotin hänen miehensä pykäliini! Ja muistatko, mitä Rosina sanoi varsinkin viime kesänä? Jos huomasi meidät mökin pihalla tai pientareilla, purki hän sydäntään, ikäänkuin ainoastaan toisille Käkriäisille, mutta tarkoitti sanansa minulle. Näin hän sanoi: Miksi täällä kyntämään ja kylvämään … toisen tilalla, josta ajetaan pois? Onhan se niin luonnollista, ettei hän hoitele … vieraita omenapuita. Ihminen on itsekäs… Sivistyneimmätkin ovat siinä suhteessa joskus vielä enemmän elukoita kuin nämä luonnonlapset, joiden on melkeinpä mahdoton tehdä mitään varsinkaan herrojen eduksi. Kuta alkeellisempia, sen tarkempia omastaan. Ja ajattelehan: jos he muokkaisivat jonkin pienen kallionkolon pelloksi, niin aikoinaan se jäisi minulle. Voisiko sellaista vaatia … näiltä? Nyt minä mietin: tulisivatkohan ne paremmiksi, jos saisivat tosiaan täällä palstan omakseen? Sitenhän houkuttelin heidät vetämään multia kukilleni. Ei se ehto ollut vaikea, mutta… Ja muistatko, mitä Juutas on puhunut kylillä? Kehunut, että koska hänet kerran kontrahtiin nipistettiin, niin hän osaa kiskoa mökkinsä maista kaiken voiman antamatta niille mitään sijaan. Hänet on muka narrattu tänne, ja nyt ajettaisiin pois … ja onhan siinä tottakin: itsekäs olin, tahdoin voutia hoitamaan omaisuuttani… No niin, tämä Juutaksen uhkailu voi olla osittain lorua, sillä kyllä hän sonnittaa peltoja omaksi edukseen minkä kykenee. Mutta katkeruus ja viha on hänen sanoissaan. Hän on ruvennut Putkinotkoa vihaamaan! Putkinotkoa! Ja … on uhannut puukollakin minun isoa mahaani."
Lyygia kysyy yhtäkkiä:
"Pelkäätkö sinä hänen puukkoaan?"
Aapeli ällistyy: