"Pelkäänkö? Hm … vai sinä! No, suoraan sanoen, en tiedä. Enkä minä häntä! Mutta tuo eukko. Ja eukon sukulaiset. Tuollaiset kuin tämä Mauno. Mitä se taas täällä? Ja muut Juutaksen toverit … mustat miehet, joita on istuskellut täällä, supatellen … viime kesänäkin. Niin niin, eihän Juutaksen itsensä tarvitse mitään tehdä. Vain neuvo tuollaisille tuttaville. Pimeä yö … laukaus ikkunasta sisään. Uh, eihän tämä vetele! Minä en voi kovistella Juutasta enää. Viimesyksyinen oli ihan viimeinen yritys. Rauhassa minä tahdon olla ja lueksia. Ja tahtoisin, että Käkriäinen rakastaisi maata, Putkinotkoa. Miten hemmetissä saisin hänet sitä rakastamaan? Olenhan häntä torunut. Ja olen neuvonut. Pidellyt lauhkeasti kuin pesusienellä. Houkutellut lupauksilla. Hän on pysynyt ennallaan … itsepäisesti kuin suomalainen ainakin. Ja minkäpä ihminen sille mahtanee, että hän on saamaton ja unelias ja veltto? Sehän voi johtua syistä, joita en kykene tuomitsemaan. Eikähän minusta ollut häntä opettamaan. Kuinka olisin saattanut panna Juutaksen kouluun, aikamiehen, vaikkei hän osaakaan lukea? Eihän Aapelista ollut kauemmin pakottamaan edes hänen lapsiaan kouluun. Olisi pitänyt uhrautua, vartioida heitä: asua aina täällä. Ja silloin ei olisi jäänyt aikaa köllötellä mukavuudessa. Niin, ja moni ylen tärkeä kaunis maalaus olisi jäänyt herralta ostamatta. Sellaiset ovat meidän sivistyneiden … tärkeyksiä. Minähän olen sivistynyt muka. Ei, minähän itse sallin heidän olla valloillaan. Minäkö heidät siis olen yhä lisää totuttanut tällaisiksi? Ja nyt he antavat Putkinotkon rappeutua. Ensi talvena he joutuvat varmaankin asumaan saunassa. Ja kun sauna on asuttu loppuun, he kai muuttavat perunakuoppaan. Ja sitten louhien koloon mäyrien luokse. Ja jos yhä kovenen, vihaavat minua yhä enemmän, vaikka kunnioittaisivatkin. Kunnioitus, se on ikävää. Ja kuljettavat tänne kaikenmoisia irtolaisia. Ei, minä en jaksa tätä. Se on niin surullista, etten siedä. En tahdo nähdä vihaavia silmiä, en kuulla katkeria sanoja. En varsinkaan Putkinotkossa, joka on minulle unelmien kätkö. Muistojen hauta, jonka kumpujen alta en tahtoisi kuulla yhtään vihan ääntä. Kuinka olen sellaiseksi tullut? Mennyt talvi … silloin sitä aloin tuntea. Silloinhan päättyi urakkani: mokomakin urakka. Sain kokoon nuo sata ja viisikymmentä tuhattani, joita olin sillitynnörin ääressä halunnut. Nyt en enää halua. En. Riittävät minulle, ja … rakkailleni. Mutta kun ihminen ponnistaa, ei tunne hän ponnistuksen väsymystä: jälkeen vasta purkautuu koko väsymys. Ja hän laskee työaseen kädestään. Ja katselee ympärilleen. Ja näkee ehkä yhtäkkiä, että on tullut ilta. Näkee kummakseen ja haikeudekseen. Ei syty sydämeni enää hamekansan silmäyksistä niinkuin ennen. Niin, ei sillä tavalla kuin ennen, Lyygia! Eivätkä aivoni humallu edes parhaasta malagasta. Toisenlaista virvoitusta ne nyt tahtoisivat. Ja sitä ne etsivät muka … hyvyydestä… Ei, minä kostan julmasti rakkaalle Juutakselle."
Lyygia kysyy jälleen:
"Mutta … mikä sinulla on? Ja mitä sinä hänelle aiot? Ethän aio ajaa heitä pois? Kova se on maalaisen työ täällä. Ja ajattele hänen tavatonta lapsilaumaansa! Ja joskin hän myyskentelee viinaa…"
"Niin, myydäänhän sitä hotelleissakin", huudahtaa Muttinen. "Siellä herrat … röhkivät: se on ainainen vanha tapa. Mistäpä olisi kansalle parempaa esimerkkiä? Jos me emme maistaisi … silloin saisimme niin sanotulta kansalta jotain vaatia. Ja tietysti me aina maistelemme. Kansa kuvittelee meitä kaikkia juopoiksi. Ja kova on kuten sanoit, luontomme varsinkin täällä. Niin, Putkinotkossa on muutakin kuin kesää, jolloin me täällä oleksimme. He näkevät meidät kesällä, levossa: uskovat laiskureiksi. He sen sijaan: vaikeampi on aina heidän elämänsä kuin herrojen. On syksy. Myrskyää viikkoja. Mökiltä ei muita teitä kuin vesi. Eikä tänne hevillä teitä saataisikaan. Nämä asukkaat ovat, elleivät jaksa soutaa henkensä kaupalla yli ulapoiden, suljetut hätäänsä taikka tylsään yksinäisyyteen. Ja talvi tulee, vimmattu talvi, haudaten mökin seinämät paksuun hankeensa. Omin neuvoin he ottelevat täällä. Lastensa puolesta, ja itsensä, sehän on selvä. Siinä se menee … niinkuin menee, oppimattomilta. Eivät he paljoa tiedä eivätkä taida. Taistelu on kova… Ja niin kuluu haparoiden ja kärsien elämä, päivä päivältä. Ihmiselämä kuitenkin, kaikkea muuta kalliimpi. Parhaita kirjojakin. Ja Juutas … rakastaapa hän toki lapsiaan, se on varma, ellei mitään muuta: ennen myy viinaa kuin jättää lapsensa kunnan vaivaisiksi. Se on kaunista, sankarillista."
"Ja Rosinalle niitä tulee yhä", sanoo Lyygia. "Tiedätkös, juuri tänä iltana hän saunassa … pyysi apua … ettei niitä enää tulisi. Se on julmaa! Miten minä … olisin osannut tai voinut…! Mutta sääli minun häntä on… Ei, mutta, porsaani, meidänhän piti juoda suklaata…"
Muttinen myöntää:
"Aivan niin. Kuten herrojen ainakin. Juodaan nyt. Vai niin se valitti, Rosina! Ja ihmekö, jos pohjarahvas yleensä vihaa ja epäilee herrasväkeä? Onhan kateus inhimillinen tunne, sitä inhimillisempi kuta vähemmän sivistystä ihmisellä on. Ja ehkä on kansalle mennyt syystäkin vereen viha parempia kohtaan. Syöpynyt satoina vuosina, jolloin vieraskielinen paremmisto on kohdellut sitä ellei aina tylysti, niin vierashenkisesti. Mutta kohtelevatpa nuo rikkaammat talonpojatkin tylysti torppareitaan. Harvapa heille … antaa edes omaa maata. Ja sehän on selvää, että jokaisella, jonka ammattina on kyntö, olisi oikeus saada oma kynnettävänsä. Ja antaako tämä Aapeli? Ei, minäpä annan! Ah, älä sinä nyt hätäile sitä suklaan juomista! Kärsi vielä kuunnella hiukan oikein komeaa juttua. Pateettista niinkuin mikäkin sankariruno. Näin minä pauhaan: Ah, niinkuin maalla oleskellut kesävieras, jonka on lähdettävä sieltä pois ja joka jättää hyvästejä kesätuttavilleen, viimeisinä elokuun öinä ajattelee kukkaisia nurmia, niin minäkin tahdon ajatella Putkinotkoa. Kesävieraalta unohtuvat sillä hetkellä pienet harmit, joita kesällä sattui, ja ainoastaan auringonpaisteiset kesäpäivät muistetaan. Niin tahdon muistaa Putkinotkoa. Ja niin koko maailmaa. Ja vieläkin runollisuutta: niinkuin toisiin maihin lähtevä matkalainen lopultakin siunannee taakse jääviä maita, niin vanha Aapelikin. Eikö sitten ole vanha? Mutta vanhan miehen päätä pitäisi hyvyyden ympäröidä juhlallisena säteikkönä. Riittääkö muka sivistyneelle se, että hän antaa köyhemmille helppoja ehtoja? En tiedä. Pitäisi antaa oikeutta… Ja he vihaavat minua … ja tekevät ainaista kiusaa. Ja tuo Mauno Kypenäinen… Ja yhä lisääntyy tänne muita, roistoja, kuljeksijoita. Katso, Lyygia, tuossa on."
Aapeli kääntää äsken kirjoittamansa paperin Lyygialle katseltavaksi. Lyygia lukee. Isolla paperiarkilla antaa Muttinen Käkriäiselle ja hänen perillisilleen lahjaksi kappaleen Putkinotkoa: lammen tuonpuolisen osan.
"Mitä, mitä sinä annat minulle?" nauraa Lyygia iloissaan.
Muttinen myhäilee: