"En, enpä tiedä! Mutta, Lyygia, puhutaanhan siitä toiste… Uskon, että sinä nyt väität, kun ajattelet, tämän saattavan olla Käkriäisille ainoastaan vahingoksi. Niin, olisihan se … ajateltava. On mahdollista, että Juutas myy Putkinotkon. Joko köyhyydessään tai rupeaa sillä keinottelemaan. Mutta nythän Käkriäiset ovat sitä hoitamatta siksi, että se on toisen oma. Niin ovat ruvenneet sanomaan. Ja kuinkapa ihminen rakastaisi toisen maata. Omaanihan minäkin tahdon. Ja eikö Suomi ole ennestään täynnä tuollaisia Juutaksia, avuttomia ja katkeria, jotka on muka lain oikeudella häädetty tällaisista mökeistä ja tehty irtolaisiksi? Ajettu tehtaisiin tai kaupunkien etukyliin, kasvamaan varkaiksi ja veijareiksi, koko ympäristönsä vihamiehiksi? Miten käy, miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle, eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan… Se huvittaakin. Ja: olenhan kiitollinenkin Juutakselle! Mieleisiä nämä Käkriäiset ovat minulle. Olen ollut heidän tuttavansa niin monta vuotta. Minäkö tosissani työntäisin heidät maantielle! Voi, Lyygia! Karkottaisin pentuni? Minäkö liittäisin Putkinotkon kesiin sellaisen muiston, että Juutas viattomine lapsineen harhailisi pitkin maailman rantaa? Hän, joka on näyttänyt minulle, millaista korpiemme kansa osittain on. Suloiset syrjässä eläjät. En tarkoita, että kaikki olisivat samanlaisia kuin nämä. Onhan niitä paljonkin … onnellisempia. Mutta toisissa on näiden yksi hauska ominaisuus, toisissa toinen. Ja talonpojat ovat talonpoikia aina, kuten herrat … herrastelijoita. Hm, jospa suuremmatkin herrat kuin Aapeli näkisivät kansaa: ihmisiä. Silloin kyllä ehkä sallittaisiin kaikkein hienoimpien herrojemme loruta ulkomailla ja joskus kotimaassakin, liköörilasi kädessä, yhtä ja toista ylen ihanteellista kansastamme. Loruta joko pakosta, nimittäin ulkonaisen vihollisen pelosta, jonka vuoksi meidän täytyy muille vaikuttaville kansoille maalata kaikki asiamme mahdollisimman kauniisti, taikka loruta hyvässä uskossa: suomalainen kansa … rehellistä, aina. Aina ahkeraa. Lukutaitoistakin … mikä on melkoinen valhe. Mutta antaisimme sen heille mielellämme anteeksi. Ja edes koettaisimme saada köyhiä rakastamaan jos ei juuri isänmaata, sillä mitäpä he siitä tietävätkään, niin omaa peltoaan. Mutta pois saarnat! Pois pateettisuus. Tehdä sitä pitäisi jotain. Huomenna vien tämän paperin Käkriäiselle. Onpa hauska nähdä, millaiseksi nyt Juutas suunsa panee! Ja ensi pyhäksi hän hankkikoon paperiinsa todistajat, jos viitsii. Maanmittari haetaan. Ja pitäköön kemut Juutas. Aapeli kustantaa sokerit. Mutta korpirojut kuppeihin tiputtakoon Juutas omistaan, jos tahtoo. Myyköön viinojaan, hemmetissä: onhan jokaisella oikeus omalla tilallaan myydä … ja oppia vastaamaan. Ja tarjotkoon suutari Sinikanteleelle ja hänen mairevalle akalleen. Ja ehkä Maljaselle, joka on talonsa juonut ja alennettu työmieheksi. Ja joillekin muille: kukapa Juutaksen luottamusmiehiä tietää. Minä en aio hänen kuppiinsa sylkeä, tällä kertaa. Minä tahdon olla … Aapeli."
Lahdelta paukahtaa pyssynlaukaus. Kalliot räikkyvät. Pimeä metsä raikuu. Jokin rapsahtaa koivujen latvoissa kuistin vieressä … varisee maahan: lehtiä varmaan.
Muttinen kohottaa hätkähtäen päätänsä. Sanattomana istuu hän pitkän tuokion, suu auki ja pyörein silmin. Sitten huudahtaa hän:
"Mauno Kypenäinen…"
Herra kömpelöi pystyyn ja juoksee saliin, jättäen huovat ympäriltään kuistin permannolle miten sattuu. Ja hän seisoo oven takana ja hokee Lyygialle, joka on väistynyt kuistin pylvään suojaan:
"Tule pois! Ampuivat… Kuulat vinkuivat."
"Niin tekivät", vastaa Lyygia. "Lehtiä putosi koivusta. Mutta älähän nyt hätäile. Tai … näytetään, että on täälläkin paukkuja, ja vähän nopeampia."
Lyygia rientää Aapelin huoneeseen, ottaa sieltä revolverin ja juoksee takaisin. Ase kädessä hän seisahtuu kuistin ovelle ja huutaa yöhön, josta kuuluu mörähtelevää ääntä. Pimeyttä ei hämärän kuun hohde jaksa paljoa valaista. Neiti huutaa:
"Kuka siellä?"
Ei kuulu vastausta, vain airojen hiljaista kolinaa.