Eikähän Ananiaksella olekaan pyssyä. Ja sitten Ananias unohtaa koko ampumisen. Hän sanoo naivansa Sanelman.
He soutavat hyvin kapean lahden perukkaan, joka supistuu viimein ojaksi. Siitä vetävät Juutas Käkriäinen ja Mauno veneen läpi. Ananias kompuroi kivistöllä. Sitten astuvat he jälleen veneeseen. Soutelevat korkean ja jyrkän vuoren juurella. Vuori kaikuu melkein pienimmätkin äänet. Juutas on vaiti. He soutavat vielä jonkin matkaa ja tulevat tuon syrjäisen saaren viereen, johon Käkriäinen on sanonut mentävän. Senkin saaren ranta nousee vedestä kuin kirkonseinä. Ei näy, mistä siihen pääsisi ylös. Mutta Juutas tietää, että vaikka saari on kolmelta puolen jyrkkä, niin yhdestä paikkaa pääsee siihen tältäkin kulmalta. Neljäs sivu on siinä asumattomassa saaressa loivempi. Harvoin siellä myhkyrässä, joka on kätkössä toisten, isompien saarten välissä, sattuu ketään kiipeilemään, koska lähin mökki on parin virstan päässä. Tämä myhkyrä on Vaskilahden Matin oma, eikä siinä pidetä lampaitakaan: Aina Kustava herrastelee, joten hänellä ei ole enää lampaita eikä mitään. Ja liian pienihän se saari olisikin lampaille.
Kerran, viitisen vuotta takaperin, oli Käkriäinen jo katsellut tätä saarta saman homman varalta. Sattumoisin oli hän tänne joutunut. Oli vähän suutahtanut kotona ja lähtenyt soutelemaan lystikseen… Oli noussut maihin loivemmalta puolelta. Ja nähnyt myhkyrän harjalta jalkainsa juuressa tällä seinämällä puolukoita, ikäänkuin hyllyllä. Juutas oli laskeutunut niitä poimimaan … ainoastaan luikumalla oli päässyt sille hyllylle. Mutta sianpuolukoita ne olivatkin, ne puolukat. Juutas mörähti itsekseen suuttuneesti:
"Paskia…"
Mutta sitten oli hän löytänyt täältä muuta, nimittäin sen hyvän paikan, johon nyt tullaan.
Kokka kolahtaa rannan lohkareihin. Niiden väliin vetää Käkriäinen veneen tiukasti. Sitten hän pistää pulleista pässinpusseista piippuunsa, ja neuvoo lankomiestä ja Ananiasta lähtemään perästään, varottaen heitä putoamasta kivien halkeamiin, joissa ammottaa vesi kuin … missäkin hiiden kirnuissa.
Kaikki kolme kiipeävät perätysten sille hyllylle, jonka Juutas äsken mainitsi, ja siellä alkaa Juutas hääriskellä ja kopeloida kiviä. Nyt sanoo hän löytäneensä, ja kolistelee joitakin paasia. Tässä se on se hyvä paikka. Mikä piru hänet lienee aikojen varrella tehnyt, sellaisen kolon sorvannut…
Juutaksen ääni kuuluu onkalosta, jonka hän sanoo tässä olevan. Siellä hän raapaisee tikulla tulta, ja Mauno ja Ananias näkevät hänen turkinkaulus pystyssä kyyköttävän luolassa, jonka kapealta oviaukolta hän taannoin käänsi syrjään paasia. Kumeasti kaikuu hänen äänensä, kun hän nauraa mielissään ja kehottaa toisia tulemaan luokseen. Mauno ja Ananias kömpivät viileään onkaloon. Se on niin pieni, että he kolme tuskin mahtuvat sinne yhtaikaa. Mutta siitä aukeaa kallionrako toiseen, alempana olevaan koloon, joka on suurempi. Sitä he nyt kaikki tarkastavat.
Se on heistä verraton kätköpaikka viinapadalle ja muille pienemmille vehkeille. Kun tukkii ulkoaukon sellaiseksi louheksi, mikä se on tavallisesti, ei kukaan aavistaisi mitään, vaikka joku saarelle sattuisikin. Ja vaikka kätkössä olisi raatoja. Ehkä lienee kuka pitänyt täällä hirvenlihoja, aikoinaan. Tai tokko niitäkään, sillä paadet kolon suulla ovat jo paikoilleen sammaltuneet.
Sen jälkeen tulevat he ulos jyrkänteelle.