"Oli … vieraita siellä. Mutta minä … sisään! Mitäs, irvistelin vain ikeniäni, kun ei tarjonnut tuolia, irvistelin ja naksahdin istumaan!"
Saara nauraa, iloisemmin kuin Rosina. Ja Käkriäinen jatkaa:
"Niin naksahdin. Lakkikin oli päässä, unohtui. Eipä silti, etten minä uskaltaisi lakki päässäkin. Mutta kun sen huomasin, niin mitäs minä? Katselivat. Minä … kaivelemaan näin muka vornikkaa! Ja kun sanoin, että lihavampaan paikkaan sen panen, niin silloinkos Aapelille ilo, nauroi, että oli maha revetä… Mutta … se on sellainen luokka … että… Murotteja kun minä en syö! Enkä ropotteja… Mokomia nakkareita…!"
Sitä tahtoikin Käkriäinen sanoa, ensinnäkin sitä.
Hän kuuntelee vähän aikaa, vastustaisiko häntä kuka, ja särki työntyy pää edeltä hänen suuhunsa ja ruskaa tuokion kuuluvasti, sillä hän syö suolakalat enimmäkseen ruotineen ja kaikkineen. Sitten hän jatkaa uudestaan:
"Ja … mikäs urakka on mokomissa … viljellessä! Voi, mikäs urakka!
Siinähän vasta … urakka… Kitkeä ja nyhtää ja sonnittaakin pitää.
Olen tuon nähnyt… Paskia!"
"Onkos isä sitten röpöttejä maistanutkaan?" kysyy Saara hiukan pisteliäästi.
"Minäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Minäkö… Olisin noita saanut … tuolla Aapelinkin kyökissä, mutta minä en niitä suuhuni pistä…!"
Hän on taas hetken vaiti. Sitten puhuu hän yhä kovemmalla innolla ja äänellä:
"Enkä nakkareita enkä kakkareita… Eivät ne ole terveellisiäkään… Niitä syökööt Sahan hovin metsääjuoksevat siat! Eivät terveellisiä … hampaille … arvelen…"