Auringon kuva häikäisee vedestä. Järvessä kuultaa monenmuotoisia pilviä. Ne pilvet haihtuvat taivaalta.
Käännytään oikealle, Ananiaksen katiskain ohitse ja lähemmäksi rantaa, jossa haavikko rapisee raukeasti.
Nyt tulee koivikkoa. Soleita koivuja harvassa. Niiden alla kasvaa hyvä nurmi. Ja koivikossa on lampaita, Juutas Käkriäisen pikkoja. Ne määkivät soutajille, ja iso pässi kapaisee korkealle rantakalliollekin ja päkättää siinä kaula pitkänä.
Tuossa mennään yli verkon, Ananiaksen kaarnaisten kuppien, jotka kauempana painuvat syvyyteen. Käkriäinen keskeyttää hiukan soutuaan ja vilkaisee niitä verkonkohoja. Ja luuleepa hän huomaavansa, että lähimmät niistä liikahtelevat, ne, joita näkee, vähän veden altakin, punaisina paistavaiset. Siellä on varmaan hauki tahi kuha: niistä saa hyvän murkinakeiton…
Sitten aukeaa suuri selkä. Rannat laskeutuvat paikoittain pystysuorina veteen.
"Mikä se tuo on, isä, tuo valkea?" kysyy Jopi.
"Mikä?" vastaa Käkriäinen ja kääntyy katsomaan selkänsä taakse, seisauttaen soudun. "Niin tuo … vedessä … mikä lienee."
Hän katselee hetken. Sitten hän huudahtaa:
"Mikäs … kuin lokki, pirulainen. Raatona. Koukun lienee nielaissut."
"Hyi, mitenkä se haisee!" huudahtaa Saara, kun soudetaan lokin vieritse. Ja Saara yökötteleiksen.