"Minä … kun en heistä paljoa, hajuista! Enkä heitä kärsi! En pane rinnoilleni … haisuja."
Rosina sanoo:
"Kuulehan, läänistä puheen tullen… Johtui mieleeni… Sitä sinun sittenkin pitäisi…"
"Mitä?" kysyy Käkriäinen, ja hänen aironsa seisahtuvat.
"Sitä, sitä… Soudahan", koettaa Rosina nyt hiljaa selittää, kallistuen enemmän mieheensä päin ja iskien hänelle silmää: "Tuo poika tuolla… Mutta sitä, mistä on juteltu monesti. Se mätkisi hyvästi! Mikäs pakko on toisten antaa hommata yksin. Siepata sellaiset voitot, kun sinä saat pelkästään sen myyjän osan. Ja hätäkös olisi täällä, meillä: ei minkään valtakunnan silmälläpitäjiä … talvella. Ja kesällä … osaa tuon aina piiloon tunkea. Ja Mauno ehkä ne astiat, rännit ja römpötit…"
"Ahaa, sitäkös sinä vikuustat", vastaa Juutas Käkriäinen. "Sitä … taas. Pitäisihän sitä … kyllä. Eikä niistä römpöteistä … osaan ne minäkin tehdä! Siinä nyt ei mitään. Minä… Kaikkea."
"Niin justiinsa, osaat."
"Ei niihin kuin pata, ja hattu ja torvet… Juottaminen, konstikos se nyt. Ja tynnöri. Taikka mikä muu punkka tahansa. On noita nähty… Mutta…"
"Mitä muttia vielä?"
"Mutta … älä haastakaan… Siinä on toinen luokka vielä", vastaa
Juutas Käkriäinen ja näyttää tulevan levottomaksi.