Mutta katiskoissa, joihin Käkriäinen sitten huvikseen kurkisteli, varjostaen hatulla ja paksulla kämmenellä otsaansa, niissä molahtelikin haukia, kammarien pimeissä pohjukoissa. Käkriäinen kävi soutamassa rannalta Ananiaksen haavin, saunavastoiksi karsitun koivupensaan kätköstä, ja melosteli sitten takaisin katiskoiden luo ja lappoi niistä kolmekin posahtelevaa ja ponnahtelevaa haukea. Nuottakodassa pisteli hän verkot kuivamaan, koska niissä ei ollut paljoa selvittelemistä, kalattomissa. Sitten pujotti hän haukensa vitsaan. Mutta limaisen matikan hän sysäsi siihen kitusistaan alimmaiseksi. Huolellisesti piilotteli hän airot, sillä hän on tarkka siitä, ettei hänen tavaroihinsa kosketa, vaikkei ole juuri tarkka niitä hoitelemaan, ja vaikkapa tuo äyskärikin sattui kerran kaupungissa jäämään toisten veneestä hänen veneeseensä. Jonkun vieraan kokkalauden alta hän sen otti hiukan lainaksi, koska häneltä ei tullut kotoa lähtiessään varatuksi itselleen minkäänlaista astiaa vedenlappamista varten. Sitten joutui se äyskäri olemaan viikon hänen hoteissaan, ei hänellä ollut aikaa viedä sitä omistajalle, jonka hän tunteekin. Sentähden raaputteli hän äyskäristä vähän pois maalia ja tervasi sen, ettei siitä olisi tullut myöhemmin joutavaa harmia.
Nyt nousee Käkriäinen kalat selässä hitaasti mäenrinnettä rannalta, sauhuava piippu suupielessä. Hauet nytkähtelevät takana, ja matikka kiepsahtaa tuon tuostakin alimmaisena vitsassa. Matikan pullottavat silmät ovat hiukan yläpuolella Käkriäisen vyötäröitä, mutta sen limainen ruumis hieroo hänen takalistoaan ja reisiään.
Hurja kulkee hänen vieressään, saaden sameihin silmiinsä ja häntäänsä vilkkautta joka kerta kun matikka kiemurtaa.
Alaveräjän laudalle pysähtyy Juutas Käkriäinen sievoiseksi ajaksi, katselemaan pihapotattiaan, joka kukkii valkean, sinisen ja punaisen kirjavana. Myöhään se on pantu, vasta kesäkuun puolivälissä. Mutta naurakoot vieraat, mitä nauravat, hän tietää, että potatti joutuu, kun ei hätäile. Ja että potatti on pantava aina vasta silloin kun ilmat tosiaan lämpenevät. Ja milloinkapa se on ollut hänelle kasvamatta! Sellainen hän on potattia viljelemään. Naapurienkin täytyy sanoa, niinkuin ne hänen perunanpano-aikojaan ihmettelevätkin, että millä kummalla se tuo Käkriäinen saa aina potattinsa niin luonnistamaan, työntämään sellaista isoa ja murakkaa mukulaa. Mutta kummakos se, vaikkei hän heille sano…! Ei siihen ole syynä pelkästään tämä Putkinotkon hiekkainen ja tuoreena pysyvä maa, pellot kallioiden koloissa, vaan on siinä toinenkin luokka, perunamaissa. Se on se aika, milloin pitää kylvää. Eikä pidä hätäillä. Ja on muutakin. Ovathan nämä hänen potattinsa saaneet kultaakin niskaansa, jos viime aikoina muutkin viljelykset, koska nyt on tuota karjaakin. Potatteja hän kuitenkin suosii erityisesti. Sillä potatti se onkin vasta sitä elämisen aihetta, tuottavinta, täyttävintä ja vaivattominta. Ja sille antaa hän parhainta kultaansa, oikein ihmisen kultaa. Siinä se on taika, jota hän ei itsekään arvannut ennenkuin herra teetti hänellä nuusniekan tuonne alemman aitan taakse, teetti väkisin. Mutta siitä kiusasta ja kärhyämisestä tuli Käkriäiselle ainoastaan hyvää, sillä sitten hän näki, mikä etu siitä sellaisesta kultien keräämisestä oli. Eikä hän siitä alkaen ole antanutkaan mennä yhtään nikaretta kultia hukkaan. Isommat lapsensa on hän opettanut käymään tuolla nuusniekassa, ja pienempiä hän neuvoo, milloin suinkin kerkiää, ettei saa pistäytyä niillä hommillaan nurkalla, vaan pitää juosta suoraan potattimaan vakoon. Silloin siitä on jotain hyötyä, ilman sen suurempaa siirtelemistä. Ja siksipä ovatkin Putkinotkon potatit tuollaisia nyrkin kokoisia murikoita. Nyrkinkö kokoisia? Vieläpä tämä mitä! Niitä on suurempiakin, melkein lantun kokoisia. Ja sellaisia kun syö pari kolme kymmentä aterialla mahaansa, niin ei nälkä nälvi. Ja kuusi kappaa päivässä koko perheelle!
Toisen kerran seisahtuu Juutas Käkriäinen kalat selässä pihalla, tupakkamaansa reunassa. Huomaa siinä muutamia keltaisia kukkia ja nipistelee niitä pois, pistää ne pässinpusseista tehtyyn tupakkakukkaroonsa, toisten tupakoiden joukkoon väkevänmauksi.
Mutta kolmannen kerran pysähtyy hän vasta ylempänä portaiden luona, johon iso ja hiljaa suhiseva koivu on kääntänyt vilpoisen varjonsa. Siinä hän huutelee Moksia. Sille olisi nyt tarjottava tuota matikkaa, jonka hän toi kotiin leikin vuoksi, vaikka on muitakin kaloja vitsassa.
Mutta eipä nyt tule Moksi moksittamallakaan. Minnekähän se lienee mennyt? Linnustamaan lähtenyt? Käkriäinen seisoo hetkisen ja käänteleiksen ja katselee. Sitten hän ontuilee tupaan, verkalleen ja portaan kerrallaan. Tuvassa on hiljaista. Kärpäset kimahtelevat ja humisevat. Aurinko paistaa sinne.
Mutta uunin takana on anoppimummo, joka liekuttelee hänen pienintä lastaan, punoittavana kätkyessä nukkuvaa.
Ja uunin takana permannolla istuu myöskin Topi, syöden leipää ja kuumia ahvenia, joita hän on paistanut hiilistössä, pistäen mummolta salaa voita niiden mahaan. Topi vilkaisee isäänsä. Mutta isä on hyvällä päällä. Eikä se taida tietääkään hänen tämänaamuisesta tappelustaan?
Mummon pienet ja ruskeat silmät kirkastuvat, kun hän kohottaa latuskaisia kasvojaan ja näkee kalat. Hän on melkein lyödä kämmeniään yhteen, mutta Luukashan nukkuu, ja hiljaa huudahtaa mummo: